90-luvulla internetin käyttäminen oli kallista sekä hidasta, ja liian pitkään ”surffaamisesta” seurasi kallis puhelinlasku (tämä on varmasti aiheuttanut useamman perheriidan aikanaan). Itse olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä isäni työskenteli silloin ICT-alalla ja hänellä oli mahdollisuussa käyttää nettiä firman piikkiin kotona työläppärillään. Isäni myös mielellään opetti minulle uusia asioita ja kannusti minua, kun päätin kiinnostua jostakin, joten pääsin siis jo 9-vuotiaana perehtymään internetin selaamiseen. Tuolloin tämä oli vielä melko harvinaista.

Innostuin internetistä ja kotisivujen tekemisestä nopeasti. Yksi syy tälle on, että olin tuohon aikaan hyvin innostunut Pokemoneista ja South Park -animaatiosarjasta (vaikka se ei tietenkään ollutkaan ikäiselleni sopiva – toisaalta pari ensimmäistä kautta ovat sellaisia, etten tätä asiaa ihmettelekään), ja erityisesti South Parkista oli hyvin vaikeaa löytää mitään tietoa ilman internetiä saati löytää muita ikäisiäni tyttöjä, jotka olisivat ymmärtäneet koko juttua. Nykyään asiat ovat toisin, kun kaikki sarjan fanit vaikuttavat olevan lapsia… Ensimmäinen sähköpostiosoitteeni oli kenny_9 (Kenny McCormickin ja ikäni mukaan).

Tietenkään en osannut englantia kovinkaan hyvin (opin englantia myöhemmin animen fansubeista sekä fanfictionista), mutta onneksi kotonamme oli sanakirja, jonka avulla pystyin kääntämään sanoja. Lisäksi suomalaisilla sivuilla oli paljon ohjeita. Eräs hyödyllinen taito, jonka lapsena oppi internetistä, oli asioiden selvittäminen itse sekä oppiminen kokeilemisen kautta. Tosin jos halusi vain katsella kuvia, ei kielitaitoa juuri paljoa tarvinnutkaan.

Muistan ihan alkuvaiheessa eräällä englanninkielisellä sivulla selanneeni Pokemon-kuvia, ja kyseisillä sivuilla oli myös Sailor Moon -kuvagalleria. Olin todella ihastunut näihin kuviin, mutta en saanut selville, mistä ne ihanasti piirretyt tytöt olivat ja miten saisin tietää heistä lisää (olin aiemmin saanut vuokrata videovuokraamosta Candy Candy -videokasetteja, joissa oli samanlainen estetiikka). Tässä pitää ottaa huomioon, että ennen italialaisen W.I.T.C.H.-sarjakuvan tuloa Suomeen vuonna 2002 täällä oli aika vähäisesti tarjolla mitään kaltaisiani nuoria tyttöjä oikeasti kiinnostavia animaatio- tai sarjakuvasarjoja.

Koska lopulta kävin pitkälti lähinnä suomalaisten kotisivuilla, on myös mielikuvani old webistä muodostunut tältä pohjalta. Tosin suomalaiset pitivät samoista japanilaisista Kaoaneista kuin kaikki muutkin. Sekä sellaisista poneista, jotka eivät olleet kuitenkaan My Little Ponyja. San-X:n Tarepanda vaikutti olevan hyvin suosittu. Oma erityinen suosikkini oli kuitenkin San-X:n tärisevä Buruburu Dog. Lisäksi pidin sellaisista shoujomangan hahmoja muistuttavista tytöistä, joilla oli suuret, surumieliset silmät sekä usein päällään koulupuku tai jotkut muut söpöt vaatteet. Valitettavasti en ole näitä kuvia onnistunut sittemmin löytämään uudestaan. Todennäköisesti kyse oli japanilaisista KiSS-nukeista eli Kisekae Set System -paperinukkepeleistä, joita Japanissa on ollut 90-luvun alusta alkaen ja joiden tarkoituksena oli joko pukea tai riisua pääasiassa tyttöhahmoja (vastaava systeemi voi olla joillekin tuttua 2000-luvun Flash-peleistä, joiden parissa etenkin tytöt viihtyivät, ja nykyään mahdollisesti Picrew olisi verrattavissa tähän).

Pidin näistä tyttöjen kuvista kuitenkin niin paljon, että kun koulun käsityötunneilla piti tehdä oma räsynukke, annoinkin nukelleni tyypillisten nappisilmien sijaan huopapaloista tehdyt, animemaiset silmät. Halusin myös antaa nukelle violetit hiukset, sillä rakastin nähdä naisia räikeillä hiuksilla (tämä oli hyvin harvinaista 90-luvulla), mutta opettajan mielestä väri oli liian raju hiuksille. Kompromissina sain luvan antaa nukelle mustat hiukset violeteilla raidoilla. Opettaja kutsui nukkea jopa tapauksessa rumaksi, koska se ”ei näyttänyt siltä, miltä nuken kuuluisi näyttää”. Kauneus on aina katsojan silmissä ja niin edelleen.

Tietysti innostuin myös dollzeista, joiden parissa vietin pitkäänkin aikaa. Omia dollzeja en tosin koskaan tehnyt (en osannut). Pidin nimenomaan niistä tunnetuimmista prep-dollzeista (gif ylempänä). Jossain vaiheessa kaikki sivut olivat täynnä silenteja ja minejä, joista itse en pitänyt lainkaan. Ne olivat mielestäni outoja. Kaikista oudoimpia olivat kuitenkin miespuoliset dollzit. Niiden päät eivät tuntuneet olevan oikeissa mittasuhteissa lainkaan… Dollzit olivat kuitenkin turvallinen (ja ilmainen) tapa ilmaista itseään netissä muuten kuin valokuvilla tai oikeilla vaatteilla.

Kiitos internetin arkiston, osa vanhoista Expagella väännetyistä kotisivuistani on edelleen tallessa! Klikkaa kuvia suuremmaksi.

Norkun Pokemaa oli Pokemon-hoitola, jota jaksoin pyörittää jonkin aikaa. Pokemon-hoitoloissa sai adoptoida yhden tai useamman Pokemonin, ja Pokemonin hoitamisesta kirjoitettiin hoitokertomuksia. Kyseessä oli siis eräänlainen alkeellinen nettiroolipelaamisen muoto. Vastaavalla tavalla toimivat virtuaalihevostallit olivat suosittuja. Jostain syystä nettiä käyttävät tytöt tapasivat olla myös heppatyttöjä. Kenties tähän liittyy jonkinlaiset hyperfiksaatioassosiaatiot, joita hevosharrastukseen tapasi kuulua muun muassa sukujen keräilyn muodossa. Ylläpidin parhaan kaverini kanssa myös eläinhoitolaa.

Pokemonin lisäksi tuli mukaan myös Digimon, joten luonnollisesti väsäsin Nooran Digimon_sivut tätä varten. En tiedä, miksi kaikki on pitänyt HUUTAA!!! Kirjoitin tänne itse keksimäni englanninkielisen laulun, mutta häpeäkseni joku kommentoi vieraskirjaan, että englantini on kamalan huonoa ja minun tulisi lopettaa sen kirjoittaminen oitis.

NooraLandia (kyllä, olen ollut erittäin luova näiden nimien kanssa!) on ollut yritys tehdä melko tavalliset sivut ilman mitään erityistä teemaa. Taustakuvana pitäisi olla musta tähtitausta, mutta kuten voitte lukea, se "ei jostain syystä toiminut". Taustalla soi midiversio Britney Spearsin Luckysta. Muistan väsänneeni näitä isäni työkoneella mummolla samalla, kun mummo toivoi voivansa päästä puhelimeen (silloin internetiin yhdistäessä ei voinut käyttää samaan aikaan lankapuhelinta, jotka hiljalleen katosivat kodeista 2000-luvulla kännyköiden myötä – toinen asia, joka varmasti saanut monta perheriitaa aikaiseksi). Pokemonien tarjoaminen adoptoitavaksi oli sinänsä kiva idea, mutta olin kyllä varastanut nämä kaikki jostain muualta...

NorppaLand, osa NooraLandiaversumia. Silloinen kesä meni pitkälti pelatessa Areena 5 -gladiaattorisimulaatiopeliä, kotisivuja vääntäessä ja mökkeillessä, jolloin koin jonkinlaisen hengellisen kokemuksen nähdessäni villejä saimaannorppia lähietäisyydeltä.

Näiden jälkeen aloin tekemään sivuja Angelfireen ja Geocitiesiin, eikä niistä valitettavasti käsitykseni mukaan ole enää mitään jäljellä. Ne ovat olleet jo vähän kompleksimpia, ja opin esimerkiksi käyttämään frameja. Silloin sivut olivat lähinnä NooraLandian kaltaisia sivuja, joissa ei ollut mitään erityistä sisältöä. Yleensä kuitenkin lopetin sivujen tekemisen heti, kun olin saanut layoutin valmiiksi, koska varsinainen sisällön ylläpitäminen oli vaikeaa.

Viimeiset kotisivuni tein 2004-2005, kun innostuin animesta ja mangasta. Tällöin vihdoinkin sain selville, mistä siinä mysteerisessä Sailor Moonissa oli kyse, ja halusin tietenkin tietää lisää. Olin erityisen ihastunut Endymionin Sailor Moon -maailmaan, jossa oli paljon musikkia, kuvia ja videoklippejä. Lisäksi siellä oli mukava, pieni foorumi. Silloin animesivujen sisältö koostui pitkälti kuvagallerioista ja informaatiolistauksista, mutta tämä oli kovin hyvää sisältöä sellaiselle, joka oli juuri aloittanut harrastuksen. Jostain käsittämöttämästä syystä olin todella hullaantunut sarjaan Daa! Daa! Daa! (UFO Baby), joten tein kotisivut kyseiselle sarjalle. Lieneeköhän olleet ainoaa laatuaan tuohon aikaan…

Ihailin myös henkilöitä, jotka osasivat piirtää hyvin ja julkaisivat töitään omilla kotisivuillaan. Etenkin sitä tyyppiä, joka piirsi jotain pseudohomovampyyrisarjakuvaa. Viimeiset kotisivuni tein omien töiden julkaisua varten, mutta ilman skanneria tai digipokkaria oli vaikeaa saada töitään koneelle, ja hiirellä piirtämisestä ei tullut oikein mitään. Muistan näistä sivuista kuitenkin sen, että ne oli Geocitiesillä tehdy ja taustalla soi yksi Wedding Peachin kappale miditiedostona. Tämän jälkeen ihmiset löysivät itsensä muilta alustoilta, eikä kotisivujen ylläpitäminen enää ollut kovinkaan suosittua.

En ole koskaan oikein osannut nähdä itseäni minkäänlaisena nörttinä, etenkään ”tietokonenörttinä”. Olen helposti niin sanotusti hurahtanut tiettyihin spesifeihin asioihin ja ylikeskittynyt niihin, mutta esimerkiksi kotisivujen tekeminen ei koskaan ollut minulle mikään tietotekniikkaan painottuva harrastus vaan yksi tapa ilmaista luovuuttani. En siis varsinaisesti osaa tehdä mitään erityistä, mutta aikuisena työelämään astuttuaan sitä on huomannut, että sillä vähäiselläkin osaamisen määrällä kuten MS Wordin työkalujen hallinnalla saa helposti jonkilaisen tietokonegurun maineen. Todellisuudessa minulla on hankaluuksia oppia ja hahmottaa asioita, mikä vaikutti aikanaan esimerkiksi koulunkäyntiini. Uskoisin kuitenkin, että jos kaltaiseni kykenee ylläpitämään omia kotisivuja, pystyy siihen moni muukin.

Kotisivujen tekemiseen nuorena liittyy minulla vain hyviä muistoja, vaikka mitkään sivuni eivät koskaan erityisemmin ottaneet tuulta alleen. Nykyään koen internetin yhä mälsemmäksi, vaikka jättisomealustoissakin toki on puolessa. Siksi lähdin vuonna 2023 tekemään Neocitiesissä taas kotisivuja piirustuksilleni. Lopulta päätin tehdä myös nämä suomenkieliset sivut, koska haluaisin säilyttää osan sellaista kulttuuria, joka joskus oli olennaista suomalaisessa harrastajayhteisössä. Neocitiesissä on paljon minua reilusti nuorempia ihmisiä, jotka ovat innostuneet ”old webistä” ja kotisivukulttuurista. Kannustan kaikkia yrittämään omien sivujen väkertämistä!