19.5.2024

Kävin viikonloppuna Popcultissa, joka on populaarikulttuuriin keskittyvä con-tapahtuma. Koska en pitkään aikaan ole kokenut olevani mikään animeharrastaja tai osa harrastajayhteisöä (mikäli sellaista nykyään edes onkaan samalla tavalla kuin aikanaan), olen alkanut tuntemaan yhä enemmän vetoa Popcultin, Ropeconin ja Finnconin kaltaisiin tapahtumiin. Toisaalta isojen tapahtumien lippukaaos ja ryysis ei muutenkaan tunnu erityisen mukavalta. Popcult järjestettiin ennen koronaa vuonna 2019, ja jäi sitten pidemmälle tauolle. Oli ilo kokea tapahtuma taas uudestaan.

Tapahtumasta yleisesti

Tapahtuma järjestettiin Helsingin Suvilahdessa Tiivistämöllä, jossa oli hyvät ja huonot puolensa. Paikka toimi, koska sää viikonlopulla oli varsin hyvä. Ensimmäistä kertaa paikalla olleelle paikka on voinut olla hämmentävä.

Tapahtuma oli osittain ilmainen ja osittain maksullinen: meidokahvila ja artesaanipöytiin oli vapaa pääsy, josta plussaa. Ohjelmasaleihin päästäkseen taas tarvittiin ranneke. Varmasti paikalla oli ihmisiä, jotka lopulta päätyivät myös ostamaan rannekkeen tällä tavalla. Koin tosin jokseenkin ahdistavaksi myös sen, että paikalla palloili normoja kuvaamassa ihmisiä kännykkäkameralla, mutta kaiketi tämä nyt vaan on aina osa coneja.

Ohjelmasalien täysinäisyyden lisäksi tapahtumassa ei ollut mitään ryysis- tai jono-ongelmia, joita coneissa usein tulee vastaan. Erikoisuutena oli myös, ettei tapahtumassa ollut artesaanimyyjien lisäksi mitään yrityksiä myymässä. Pidän tätäkin positiivisena asiana, koska tällöin indietaiteilijat ovat päässeet valokeilaan.

Ohjelma

Puheohjelmaa oli tarjolla hyvin erilaisiin aiheisiin liittyen, mutta valitettavasti en päässyt katsomaan kovinkaan montaa ohjelmanumeroa joko tilanpuutteesta, aikatauluista tai ihan vaan omasta nälästä johtuen.

Hieman kritiikkiä ohjelmakarttaan liittyen: kartta oli rakennettu niin, että monet ohjelmat menivät päällekkäin, eli toinen alkaa kesken toisen. Yksipäiväisessä tapahtumassa ohjelmaa on melko vähän muutenkin, joten mielestäni olisi hyvä, että aika käytettäisiin tehokkaasti sekä kävijöiden että ohjelmanpitäjien hyväksi – eihän ohjelmanpitäjistäkään tunnu mukavalta, kun yleisö yhtäkkiä poistuukin kesken kaiken.

Toinen kritiikki liittyy ohjelmasalitilojen käyttöön. Kutsuvierasohjelma pidettiin Tiivistämän lavalla, mikä sopi tarkoitukseen hyvin, paitsi aulasta kuuluva meteli häiritsi tällaisen herkkiksen keskittymistä vähän väliä (mainittakoot, että Desuconeissa kärsin ajoittain Puusepässä pidettävässä ohjelmassa sen ovesta ramppaamisen ja käytävältä tulevan melun takia). Muu ohjelma oli viereisessä rakennuksessa: Sali 1 käytettiin yhdistyspöytiä varten, mikä oli ok (en tiedä, minne muuallekaan ne olisi voinut sijoittaa). Roolipeleille ja podcast-keskustelutuokiolle oli oma neuvotteluhuoneensa, johon se vaikutti sopivan hyvin. Puheohjelmalle oli taas kolme eri salia: isompi sali 2, pienehkö sali 3 ja hyvin pieni sali 4.

Tässä puheohjelmasalien jakamisessa koen olevan parantamisen varaa. Sali 2 vaikutti parhaimmalta vaihtoehdolta tätä tarkoitusta varten, mutta jostain syystä Star Wars -fanimiitti oli päätetty sijoittaa sinne. Tuloksena oli tyhjä ohjelmasali, jonka perukoilla oli muutama miittailija. Miittitilaksi olisi sopinut joku pienempi tila, sillä puheohjelmiin taas halusi enemmän porukkaa kuin kapasiteetti riitti (ihmisiä esimerkiksi istui lattialla). Miitin jälkeen salissa ei ollut mitään lähes kahteen tuntiin, eli jonkun puheohjelman olisi voinut sijoittaa sinne.

Lämpimästä päivästä huolimatta ohjelmasalien lämpötila ei yltänyt mihinkään Desucon 2023:n tasolle ja ikkunoita pidettiin auki, mutta tämä toi esiin toisen ongelman: kun alla on panimobaari sekä viiniravintola (joissa istui myös ihan perusnormoja), kuului näiden äänet saleihin aukinaisista ikkunoista. Ei mikään kriittinen ongelma, mutta ohjelmanpitäjien täytyi luennoida ilman mikrofonia, joten äänen kuulumisessa oli jo valmiiksi omat haasteensa.

Nämä tilat eivät olleet ehkä optimaalisimmat puheohjelmalle, ja todennäköisesti niiden kanssa oli yritetty parhaansa. Olen toki tottunut vanhoissa coneissa vastaaviin ja pahempiinkin tilaongelmiin. Tilat toivat melkeinpä old schoolia menininkiä, missä on myös omat puolensa (halliconit ovat sitten se toinen ääripää, mistä en pidä yhtään). Ohjelma, jota kävin katsomassa, oli laadukasta.

Kutsuvieras: Nopparotta

Nopparotta on TikTokkaaja, joka tekee huumorivideoita pöytäroolipelaamisesta ja pelinjohtamisesta. Kutsuvierasohjelma oli suunnattu erityisesti pelinjohtamisesta kiinnostuneille aloittelijoille. Valitettavasti jouduin lähtemään kesken ohjelman, sillä seuraava alkoi sen päällä. Kuitenkin se mitä näin vaikutti hyvin pätevältä ohjeistukselta.

Mieskuva Barbie-elokuvissa (Minervainen)

Luennolla käytiin läpi, miten Barbie-elokuvissa (niissä 3D-animoiduissa) toistuu aina tietyt miesroolit: Ken, isähahmo, antagonisti, joku toinen mieshahmo ja pikkupoikahahmo (jolla on aina pottakampaus). Nämä ovat myös muuttuneet jonkin verran ajan kuluessa ja lisäksi hahmodesigneissa on ollut muutosta, kun hahmot ovat käyneet läpi ”yassifikaation” ja kaikki ovat nyt joko twinkkejä tai daddyja.

En ole katsonut näitä Barbie-elokuvia, eivätkä ne ole olleet osa lapsuuttani – ensimmäinen elokuva Barbie Pähkinänsärkijä-baletissa ilmestyi juuri niihin aikoihin, kun aloin kiinnostumaan synkemmästä, melankolisemmasta tai ”kypsemmästä” fiktiosta. Omaan Barbie-menneisyyteeni kuuluu olennaisena osana nuket sekä erityisesti kirjakerhoon kuuluminen, videot vähemmän. Paitsi se outo aerobic-VHS…

Luennolla oli hyvin peilattu, miten nämä Barbie-elokuvat lopulta menevät hyvin pitkälti Disney-elokuvien jalanjäljessä hahmojen suhteen eivätkä juuri ole keksineet omia juttuja. Itse veikkaisin pottakampaus-pikkupojan toistumisen johtuvan siitä, että tähän on ollut jo valmis 3D-malli ja tämä on nopeuttanut seuraavan elokuvan tekemistä. Elokuvia on kuitenkin puskettu aina vähintään yksi vuodessa, joten randomiin lapsisivuhahmoon panostaminen tuskin on ollut prioriteettina.

Olin oikeastaan hyvin yllättynyt, miten paljon enemmän tai vähemmän oleellisia mieshahmoja näissä elokuvissa on, tai ainakin ollut. Itseäni ei lapsena nimittäin kiinnostanut mieshahmot tai prinssit tällaisissa teoksissa pätkääkään, enkä tiedä kiinnostiko oikein ketään muutakaan (Frozenin ja Elsan jättisuosion perusteella: ei). Tosin pidin muutenkin piirretyistä, joissa eläinhahmot olivat keskiössä. Luennolla tulikin esille, että erityisesti Kenien rooli on pienentynyt yhä enemmän naishahmojen roolien kasvaessa – tämä on varmasti markkinoinnin näkökulmasta järkevää, koska niitä naisnukkejahan lapset haluavatkin.

You either die a hero or… — fanituksen vaikutus arvoihin (Iina Karasti & Noora "Noradriel" Karasti)

Käsittelen tässä osiossa J.K. Rowlingia ja transfobiaa.

Tässä ohjelmassa käsiteltiin fanien suhdetta tekijään ja teoksiin kolmen eri tapauksen kautta: J.K. Rowling ja Harry Potter, Suzanne Collins ja Nälkäpelit sekä Neil Gaiman ja Good Omens. Nämä olivat hyvin valittuja esimerkkejä, koska kaikissa on jokin uniikki piirre. Rowling on aiheuttanut pidemmän aikaan suvaitsevaisuuteen kasvaneille Potter-faneille transfobisten somekommenttiensa kanssa, Neil Gaiman on ollut hyvin aktiivinen somessa (nykyään erityisesti tumblrissa) ja ylläpitää suhdetta faneihin aktiivisesti tätä kautta, ja Suzanne Collinsilla taas ei ole minkäänlaista preesensiä internetissä, mutta Collins on niin kutsuttu ”military brat” ja Nälkäpelien inspiraation tiedetään tulevan hänen isänsä kokemuksista ilmavoimissa. Nälkäpelien vaikutus YA-kirjallisuuteen on ollut merkittävä, ja lisäksi kirjan vaikutusta on näkynyt oikean elämän mielenosoituksissa ainakin Hong Kongissa.

Ohjelma oli luennon ja keskustelun yhdistelmä, joten jokaisen ”casen” jälkeen yleisö pystyi osallistumaan keskusteluun. Pidin tästä konseptista ja asioista olisi varmasti keskustellut mielellään enemmänkin, mutta aika ohjelmalle oli rajallinen. Siksipä kirjoittelen ajatuksiani auki sitten tähän...

Kuten moni muu ikäiseni, olen entinen Potter-fani: lukemisinnostustani on Aku Ankan ja Pollux-hevoskerhon lisäksi kiittäminen Pottereita, joita mummoni osti minulle lahjaksi, ja aikanaan lähes koko kaveripiirini muodostui Harry Potter -fikkifoorumin käyttäjistä, joita tapasin miiteissä. Tein kuitenkin aikoja sitten päätöksen, etten enää koske mihinkään Pottereihin liittyvään – osittain kiinnostuksen puutteen lisäksi, mutta pääosin Rowlingin itsensä takia.

Henkilökohtaisesti koin Pottereiden hyvästelyn helpoksi, koska olin enemmän tai vähemmän ”kasvanut ulos” niistä jo viimeisen kirjan luettuani ja olin ehtinyt kiinnostumaan lukiossa hyvin erilaisesta kirjallisuudesta. Myöhemmin ihmettelin myös Rowlingin tapaa selitellä jälkikäteen asioita, joita ei kirjoissa mainittu – varmasti osittain siksi, ettei hän Pottereissa esittänyt esimerkiksi vähemmistöjä erityisen hyvin koska ei yksinkertaisesti edes ajatellut heidän olemassaoloaan, mutta tämän myöntämisen sijaan lähti vänkäämään asiasta (ehkäpä rahan tai ylpeyden takia, ken tietää).

Havahduin myös Rowlingin transfobian merkkeihin jo aiemmin kuin siitä puhuttiin näkyvästi – tämä siksi, koska tiesin hänen fanittavan nyt edesmennyttä Magdalen Bernsiä, joka teki lesbouteen ja radikaaliin feminismiin liittyviä Youtube-videoita sekä esseeitä. Ne, jotka eivät ole olleet tietoisia Bernsistä, vaikuttivat pitävän Rowlingin alkupään transfobisia kommentteja vain väärinkäsityksinä tai ei kovinkaan isona juttuna – miten muka suvaitsevaisuutta korostavien lasten- ja nuortenkirjojen kirjoittaja voisi vihata yhtä ihmisryhmää?

Todellisuudessa Rowling on vain astunut melko myöhään Iso-Britanniassa pitkään kyteneeseen liikkeeseen, jonka juuret löytyvät ajalta, kun evankelistit ja ympäristöradikaalien joukoista ulos heitetyt salaliittoteoreetikot heittivät hynttyyt yhteen konservatiivien epäonnistuttua tasa-arvoisen avioliittolain toteutumisen estämisessä (2013). Myös Germaine Greerinsä lukeneet radikaalit feministit heittivät kortensa kekoon, ja mukaan on mahtunut muun muassa aborttia vastustavaa evankelistiliikettä. Rowlingin osuus tässä on ollut tuoda julkisuuteen kulttuurisotaa käyvien radikaalien ääni. Toki hän on aiemmin puhunut esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta, eikä ole mitenkään epätyypillistä, että tällaiset naiset kiintyvät radikaaliliikkeisiin. Harmillisesti Rowling ei enää edes ole puhunut esimerkiksi lähisuhdeväkivallasta, kun transihmisten vihaaminen on mennyt prioriteetiksi.

Tämän taustan vuoksi onkin ironista, että Rowling on verrannut transihmisiä kuolonsyöjiin. Tässä vaiheessa kuitenkin lienee selvää, ettei kyse ole mistään väärinkäsityksistä tai ”hieman tietämättömästä” (aikuisesta!) ihmisestä. Joka tapauksessa Rowling käyttää näkyvyyttään aktiivisesti ihan suoraan transihmisten kiusaamiseen ja haukkumiseen, eikä hän ole aikoihin yrittänyt keskustella sukupuolen konseptista edes jollain tapaa järkevästi. En itse pidä surullisena sitä, että juuri Rowling toimii näin, vaan sitä, että internet ylipäätään on 2010-luvulta alkaen mennyt yhä enemmän ja enemmän tällaisten (aikuisten!) meltdownien, griftereiden ja kulttuurisodan kentäksi.

Rowlingia vaikeampi tapaus minulle on ollut Pink Floydin toinen perustaja Roger Waters, joka on pitkään uransa aikana toiminut sodanvastaisena aktivistina. Venäjän hyökättyä Ukrainaan hänen Putin-myönteisyytensä sai minut hämmentyneeksi. Tähän päälle vielä hyvin tulehtunut suhde David Gilmourin kanssa, joka on antanut ymmärtää, ettei Waters ole erityisen miellyttävä persoona. Waters on jopa päätynyt uudelleenäänittämään Pink Floydin hittejä ilman kitarasooloja – todellisuudessa Dark Side of the Moon tai The Wallin Comfortably Numb eivät kuitenkaan ole mitään ilman Gilmourin musikaalista antia. Uudet sukupolvet löytävät Pink Floydin yhä uudestaan ja uudestaan juuri maagisen soundin takia. Olen siis päättänyt, etten anna Watersin pilata Pink Floydia minulta, mutta hänen soolokiertueisiin en enää edes halua mennä.

Jotta problematic faveni eivät tähän loppuisi, olen kuitenkin kokenut tämän ennen Rowlinga ja Watersia, kun The Smithsin vokalisti ja sanoittaja Morrissey alkoi esiintymään julkisuudessa yhä kyseenalaisimmilla laukauksilla. Morrisseyta kukaan ei tunnu enää ottavan tosissaan, ja hän on saavuttanut ”perhejuhlissa liikaa juoneen sedän” statuksen. Monet The Smithsin fanit inhoavat Morrisseyta tässä vaiheessa – hän kuitenkin on tehnyt täyskäännöksen siihen, mitä asioita hän edusti aikanaan (veganismin ja eläinten oikeuksien puolesta puhuminen tosin on pysynyt).

Kaikesta huolimatta olen päättänyt olla lähtemättä Morrissey-vihan kelkkaan mukaan. En myöskään juurikaan jaksa järkyttyä hänen ulostuloistaan. En ole läheskään niin ongelmaton ja puhdas pulmunen, että edes voisin moralisoida Morrisseyta. Hänen uudempi soolotuotantonsa ei minua kuitenkaan ole edes kiinnostanut, ja hänen soolokeikkojaan perutaan jatkuvasti syystä tai toisesta. Media voisi myös yhtä hyvin olla julkaisematta Morrisseyn jutuja, mutta klikkiotsikot myyvät hyvin. Joka tapauksessa Morrisseyn vahva vaikutus brittikulttuuriin tulee The Smithsin kulta-ajalta, eikä tältä vanhemmalta Morrisseylta.

En voi kieltää, etteikö Morrisseyn ja Watersin melankoliaa, tyhjyyttä ja ulkopuolisuutta käsittelevät sanoitukset antoivat minulle nuorena, nuorena aikuisena ja edelleenkin voimaa. Pottereita ja Rowlingia kohtaan en ole aikoihin tuntenut samaa, ja assosioin Rowlingin nykyään nimenomaan hänen transfobiaansa ja Twitter-sekoiluunsa – ja vaikka hän on ollut minulla jo pitkään blokissa, saan aina jotain kautta tietooni, mitä hän on tällä kertaa sanonut. Huoh…

Neil Gaiman taas on lähes käänteinen versio Rowlingista: hän toimi scifi-/spefi-piireissä pitkään ennen Good Omensin TV-sarjan jättisuosiota ja hänet tunnetaan myös muista teoksista, kun taas Rowling ilmestyi hyvin yhtäkkiä ja päätyi jättisuosioon Pottereilla. Hän on kritisoinut muun muassa Worldconia avoimesti, mutta tämä on aiheuttanut kränää lähinnä scifistien kesken eikä niinkään muualla julkisuudessa. Koska hän myös on puhunut trans-ihmisten oikeuksien puolesta, on hän varmasti rajannut osan faneista pois, mutta häntä ei näytä tämä erityisemmin haittaavankan. Toisaalta kun ei yritäkään miellyttä kaikkia, tuntuvat teoksetkin autenttisimmilta. Erityisesti nykypäivän median suuri ongelma on, että ne yrittävät miellyttää vähän kaikkia jollain tapaa, jolloin niistä tulee ihmeellistä ja tylsää sillisalaattia.

Vaikka Rowling ja Gaiman ovat samaa ikäluokkaa, Gaiman on myös ollut ”online” ihan Web 1.0:n alkuajoilta lähtien. Hänellä on hyvin vahva käsitys nettikulttuurista ja sen kehityksestä, ja hän näyttää aina haluavan kokeilla uusia alustoja (tumblrin lisäksi hän on ollut suhteellisen aktiivinen Blueskyssa, Mastodonissa vähemmän). Luennolla mainittiin Gaimanin parasosiaaliset fanit ja myönnän itse kuuluvani näihin ainakin jollain tapaa – kiinnostuinhan hänen teoksistaan nimenomaan hänen bloginsa kautta, jota hän nykyään kirjoittaa vähemmän siirryttyään mikrobloggaamisen pariin. South Parkin tekijöiden Trey Parkerin ja Matt Stonen tapaan Gaimanin tiedetään esimerkiksi puhuneen pitkään piratismin puolesta, koska hän kirjailijana on nähnyt sen positiiviset vaikutukset (kokeeksi hän pyysi kustantajaansa laittamaan American Godsin ilmaiseen jakoon internetiin kuukaudeksi yli 10 vuotta sitten).

Gaimanin suuri vahvuus kuitenkin on, että hän puhuu todella paljon kirjallisuudesta, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Vaikka hän ei itse fanfictionia lue (tästä voi tulla ongelmia tekijänoikeuksiin liittyen, kun fanit päättävätkin kirjailijan varastaneen ideansa heidän ficeistään), hän on pitkään puhunut sen puolesta. Hän kannustaa ihmisiä kirjoittamaan omia ideoitaan, tukemaan paikallisia kirjastoja sekä kiinnittämään huomiota esimerkiksi Yhdysvalloissa vallitsevaan kulttuurisotaan, jossa konservatiivit ovat ottaneet kirjastot kohteekseen. Hän käyttää internetiä mielestäni sillä ihanteellisella tavalla kuin oli tarkoitettu, ja myös monet Good Omensin fanit toimivat näin. Toistaiseksi niin kauan, kun internetissä on vielä mahdollisuus löytää yhteys tällaisten ihmisten kanssa, en aio panna pillejä pussiin.

Popcult Nights

Seuraavan angstini ei liity tapahtumaan tai sen järjestämiseen vaan omaan persoonaani. Koin nimittäin myös tässäkin tapahtumassa tietynlaisen ulkopuolisuuden tunteen, vaikka todellisuudessa paikalla oli varmasti paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa näin ei olisi tarvinnut tuntea. Mutta sama kaava toistuu minulla tapahtumissa, työelämässä, kavereiden kanssa ja niin edelleen.

Pidän itseäni melko epämiellyttävänä ihmisenä, ja sosiaalinen ahdistus on ollut eräänlainen rajoitteeni vuosikausia. Tästä huolimatta olen yrittänyt parantaa itseäni ihmisenä ongelmissa vellomisen tai tekosyiden keksimisen sijaan. Tiedostan esimerkiksi sen, ettei kotiinsa linnoittautuminen pitkäksi aikaa ole erityisen tervettä tai ratkaise mitään, eikä Holden Caulfieldiksi ikuisesti jämähtäminen aikuisena kuulosta hyvältä.

No… Se on silti vaikeaa. Yritän jatkuvasti parhaani mukaan viedä itseni epämukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta muiden ihmisten kanssa yhteyden tunteminen tuntuu välillä jopa mahdottomalta. Saatan vältellä jopa tuttuja tai kavereita, jos näen heidät minulle vieraassa seurassa, koska olen aivan varma häiritseväni heitä. Mihinkään kuulumattomuuden tunne, harhautuminen oman pään sisään kesken kaiken ja tietynlainen epämukavuus sosiaalisissa tilanteissa on ollut niin vahva osa elämääni jo lapsesta asti, että siihen jotenkin vain tottuu. Välillä koen katsovani tai ohjaavani elokuvaa, jossa muut ihmiset ovat keskiössä ja minä en vain ole olemassa. Sitäkin ominaisuutta voi käyttää hyväkseen. Joka tapauksessa jatkan projektiani yrittää ohjelmoida aivoni uudelleen, koska kuka muukaan sen tekisi?

Kävin siis kotona päiväunilla, kävin asioita hetken päässäni läpi ja lopulta suuntasin vielä takaisin Popcult Nightsiin eli tapahtuman iltabileisiin, jotka järjestettiin samassa paikassa. Satuin sopivasti paikalle anime- ja pelimusiikkicovereita soittavan metallibändi 3xDMG:n aloittaessa settinsä, ja pidin keikasta paljon. Hyvin usein conien iltabileohjelma tuntuu täyttyvän tanssityttöryhmistä ja DJ-seteistä (joista pidän toki myös), joten tällainen oli tervetullut yllätys. Tunnen oloni aina mukavaksi livemusiikin parissa, koska immersoidun helposti musiikkiin, nautin ihmisten jakavan positiivisia tunteita musiikin kautta ja tällöin myös kerrankin jonkinlainen yhteyden tunteminen muihin onnistuu.

Iltabileet oli myös järjestetty myös harvinaisen järkevään tapaan, että bileissä oli kaksi eri tilaa: Tiivistämön biletyspuoli esiintyjineen ja Lämpiön lounge, jossa oli enemmän istumapaikkoja ja mahdollisuus keskustella muiden kanssa (jos siis oli keskusteluseuraa… Itsehän vain istuin creepysti nurkassa). Lisäksi tällä puolella oli karaoke, josta karaokekulttuurin ystävänä pidin paljon. En tosin päässyt itse laulamaan, koska jono näytti olevan pitkän ja halusin olla kotona ennen kolmea aamuyöstä.

Ilmeisesti kaikki eivät olleet tietoisia Popcultista, joten se on mennyt joiltakin ohi. Mielestäni mainostamista on kuitenkin ollut hyvin eri somekanavilla sekä nettisivuilla. Voisiko se mahdollisesti johtua siitä, että tapahtuman nimessä ei ole ”con”? Puutteista huolimatta päivä oli kuitenkin mukava, ja menen mielelläni seuraavaankin tapahtumaan (jos sellainen järjestetään).