24.2.2024

Viime aikoina uutisissa on ollut taas juttuja NEET-nuorista ja ulkopuolisuuden kokemuksista, joten päätin kirjoittaa omista kokemuksistani aiheesta ja miten päädyin sosiaalialalle. Kerron myös vähän sosionomin koulutuksesta näin yleensä, ja mitä kannattaa ottaa huomioon.

En hakenut lukion jälkeen opiskelemaan minnekään, koska en ollut kiinnostunut oikein yhtään mistään ja arvosanani eivät olleet kovin hyviä. Lukiossamme ei edes ollut kovinkaan hyvää ohjausta jatko-opintojen suhteen. ”I do not dream of labor”, luin joskus netistä. Minulle jo lukion saattaminen loppuun oli melko hankalaa, ja tein sen lopulta neljässä vuodessa (tein kuitenkin, kun en saanut jättää keskenkään). Olen aina myös kokenut, etten oikein kuulu minnekään: hyvin menestyneiden opiskelijoiden seuraan olin liikaa alisuoriutuja ja muiden seuraan taas liian sosiaalisesti kömpelö tai muuten vaan omissa maailmoissani. Pidin kyllä joistain opettajista, koska heiltä sai positiivisia reaktioita, jos oli ns. ylikiinnostunut jostain asiasta ilman painostusta hyvien arvosanojen tavoitteluun.

Olin päässyt lukion aikana kuitenkin kesätöihin, ja eräs anarkistia ja maailmanhalaajaa larppaava työtoveri totesi minun olevan ”yksi niistä luusereista, jotka pitävät välivuotta” (pidin niitä lopulta kuusi). Yksi toinen taas stressasi, miten äärimmäisen tärkeää yliopiston ensimmäisenä vuonna on käydä bileissä, verkostoitua ja löytää kavereita (koska mikään ei ole niin kamala kohtalo kuin yksin jääminen). Tämä kertokoot riittävästi asenteista tuohon aikaan. Itse en näitä juttuja ymmärtänyt, mutta tietysti ne vaikuttivat siihen miten peilasin itseäni, koska olin vielä niin nuori. Lisäksi sain työyhteisössä kuulla olevani outo eikä kanssani mielellään oltu samassa työpisteessä töissä (en välttämättä jaksa keskustella jatkuvasti tai keskustelunaiheeni ovat tylsiä), mikä vahvisti omaa ainaista ulkopuolisuuden kokemustani.

Välivuosina elin ajottain NEETinä ja ajottain tein pätkätöitä, joita eri kausina oli tarjolla: esimerkiksi vuoden lopussa lahjapakettien paketointia tai postipakettien lajittelua. Kerran menin siivoamaan eräälle suurelle siivousfirmalle 8 euron tuntipalkalla. Kokemusta tai koulutusta minulla ei ollut, perehdytys oli yhden päivän paikkojen esittely jonka jälkeen sain pärjätä itsekseni. Tai oli siellä yksi toinen tyyppi, joka jostain syystä oli äärimmäisen ilkeä minulle ensimmäisestä päivästä lähtien ja koki erittäin tärkeäksi esitellä minulle vihkisormustaan ja korostaa jatkuvasti, miten komea ja hyvä mies hänellä oli. Hän oli jotenkin vahingoniloinen, ettei minulla ollut miestä. Tämä oli minulle aivan samantekevää, koska en silloin ajatellut edes pitäväni miehistä romanttisesti. Menin siis häntä aina piiloon ja yritin vain hoitaa oman alueeni mahdollisimman huomaamattomasti.

Kyseisen kohteen työntekijät olivat kyllä ystävällisiä ja kiittelivät hyvästä siivouksen laadusta, mutta sitten pomo kertoi minun olevan liian hidas ja jouduin priorisoimaan, mitä lopulta ehdisn siivoamaan – tämän jälkeen toimiston työntekijät eivät enää olleet ystävällisiä. En 8 tunnin aikana ehtinyt pitämään taukoja (ainakin sitten ei tarvinnut nähdä sitä ilkeää työkaveria) ja minulla meni työaikaa aina yli, josta pomon mielestä minulle ei kuulunut maksaa koska oli omalla vastuullani siivota kaikki kohteet annetussa ajassa. Lopulta oksensin yhden työpäivän päätteeksi ja lopetin (jouduin maksamaan tästä palkastani, koska kyseessä oli määräaikainen sopimus). Kokemus se tämäkin. Minulla oli mahdollisuus lopettaa, koska asuin vielä isälläni. Suomessa on kuitenkin paljon samassa tilanteessa olevia ihmisiä, jotka eivät saa tässä mitään tukea.

Koska minua painostettiin hakemaan ”vain johonkin” kouluun, hain parturi-kampaajaksi (tykkäsin laittaa omia ja muiden hiuksia). Totesin kyllä jo haastattelutilanteessa, ettei kyseinen yhteisö olisi sopinut minulle mitenkään, enkä onneksi sinne päässytkään. Olisin oikeasti halunnut armeijaan tai maalarikouluun ja ryhtyä maalariksi, mutta minulle sanottiin, etten pärjäisi näissä. Onneksi aikuisena on pystynyt ostamaan asuntolainalla oman asunnon ja maalata sen seinää miten itse lystää.

Hain myös talouskouluun, koska ilmeisesti oli tärkeää hakea ”jotain tekemistä” yhteiskunnan järjestämänä, vaikka löysin vaikka minkälaista tekemistä kotona. Tällöin tietokoneella istumista ei kuitenkaan pidetty oikeana tekemisenä, enkä tiedä, pidetäänkö edelleen. Talouskouluja ei enää ole olemassa, mutta ne olivat sellaisia kouluja, jonne laitettiin kaikki muualle kelpaamattomat tytöt opettelemaan arjen perustaitoja. Olisin kyllä päässyt sinne, mutta unohdin lähettää sinne jotain papereita määräaikaan mennessä ja häpesin tätä niin, että ilmoitin sähköpostilla jäävänikin pois. Koen tämän töhöilyn koituneen onnekseni, koska todennäköisesti olisi joutunut ympäristöön, joka ei olisi vaikuttanut mielenterveyteeni mitenkään positiivisesti. Olen sitä mieltä, että tietynlaisten persoonien kohdalla NEET-elämä on aidosti parempi vaihtoehto kuin tämä paljon puhuttu ”jotain tekemistä”, ja mieluummin etsii vaikka osa-aikatyötä jolla voi tienata rahaa.

Löysin lopulta vakituisen työn postinjakajana, mikä oli varsin mukavaa. Päivät alkoivat aikaisin (6:30, kesällä saattoi päästä jo ennen kello 12:00 kotiin, jos oli vähän postia), mutta minulla oli erinäisiä vahvuuksia tällaiseen työhön, sitä sai tehdä hyvin paljon itsekseen ja pystyin noudattamaan omaa rutiiniani. Kerran eräs mies pysäytti minut, koska hänen mielestään minulla oli ”valkoinen aura” (miksi en silloin tajunnut perustaa jotain enkeliterapiavastaanottoa tällä perusteella?!). Hän kysyi, missä opiskelen. Vastasin ihmetellen, että en missään, tämä on vakituinen työni. Hän ihmetteli, miksi en ole yliopistossa, vastasin pitäväni postityöstä. Tämä herrasmies nauroi niin sydämellisesti ja toivotti hyvää päivänjatkoa.

Valitettavasti sain lopulta potkut, koska yt-neuvottelujen myötä Posti (silloinen Itella) laittoi Helsingin seudulla kaikki alle 5 vuotta työskennelleet pihalle työntekijästä riippumattomista syistä. Tämä oli toisaalta ihan hyväkin asia, koska aloin ensimmäistä kertaa miettimään, että voisin ehkä vihdoinkin lähteä opiskelemaan. Toisaalta minun pitikin tehdä näin, koska yhteiskuntatakuu (nuorisotakuu) näin velvoitti. Nämä yritykset eivät oikein onnistuneet, mutta nyt kun mietin, niin varmaan ihan hyväkin etten niille aloille lopulta päätynyt – olisin mahdollisesti jättänyt ne kesken, menettänyt ensikertalaiskiintiöpaikkani sekä opintotukikuukausia.

Kiinnostuin jonkin verran koodaamisesta (kiitos Helsingin yliopiston avointen kurssien), ja työttömänä opiskelin tietojenkäsittelytiedettä avoimessa yliopistossa. Ehdotin TE-työntekijälleni, että käyttäisin tätä polkuna yliopistoon. Tämä ei hänelle käynyt, koska se ei ollut tutkintoon tai työhön johtavaa toimintaa, joten hän lähetti minut nuorten Respaan. Respan työntekijä ei tuntunut ottavan tietojenkäsittelytiedesuunnitelmaani tosissaan ja sanoi, että minun pitäisi hakea työkokeiluun kulttuuritalo Gloriaan. Ihmettelin, miksi ihmeessä minun pitäisi mennä työkokeiluun, kun olin juuri ollut pitkässä työsuhteessa ja joutunut pihalle yt-neuvottelujen seurauksena, mutta hänen mielestään tämä oli hyvä keino saada työttömyysetuutta ja ehkä jopa päästä palkkatöihin. Hain sitten ihan itse osa-aikaisiin töihin hyllyttämään yhteen tukkumyymälään, mutta sieltäkin loppui puolen vuoden päästä työt. Löysin kyllä edelleen satunnaisia töitä pätkissä.

Oikea termi tällaiselle elämälle olisi kaiketi freeter. Hyvä puoli tällaisessa elämässä on ollut jo nuorena sen oppiminen, etten ole korvaamaton. Olen pyrkinyt omaksumaan tämän mentaliteetin muuallekin elämääni. Itsestäni en kuitenkaan pääse eroon, joten itseään kannattaa opetella vähintään sietämään. Tähän voisi suhtautua synkistellen, mutta itse pidän sitä helpotuksena. Suurimpaan osaan asioista en voi vaikuttaa, mutta voin itse valita, miten suhtaudun niihin. Koska olen havainnut lihavankilani aivojen tuottavan minulle mielihyvää ongelmanratkaisusta ja jonkinlaisesta altruistisesta elämäntavasta, olen valinnut sellaisen tien – en siis siksi, että olisin erityisen hyvä ihminen.

Pitkän eri alojen tutkimisen jälkeen luin sosionomin koulutuksesta, josta en ollut aiemmin kuullutkaan. En taatusti olisi nuorempana koskaan kuvitellut hakevani sosiaalialalle, mutta kiinnostuin sen monimuotoisuudesta. Toisaalta koin, että minulla oli sellaisia kokemuksia, joista voisi tällaisessa työssä olla hyötyä. Hakemiseen kuului muistaakseni ainakin netissä tehtävä esivalintatehtävä ja tästä edenneille paikan päällä järjestetty esseen kirjoittaminen, matemaattinen koe (jossa pärjäsi hyvin lyhyen matematiikan oppimäärällä) sekä ryhmähaastattelu. Psykologisia testejä ei omana hakuvuotena ollut.

Hain opiskelemaan toisille paikkakunnille, koska Helsinkiin oli vaikeampi päästä. Lisäksi muuten aiemmin rauhallisessa ja edullisessa kerrostalossani oli ollut torakoita (tällöin myös opin kolmelta aamuyöstä, että torakat osaavat lentää) ja eräs samassa rapussa asuva mies oli painostanut minua antamaan hänelle numeronsa (blokkasin hänet heti, kun hän laittoi minulle viestin) ja aina nähdessämme yritti saada minua vierailulle tai tulla minun kotiini vierailulle, joten jouduin aina paniikissa tarkistamaan etukäteen kulkureittini ulos lähtiessä sekä kulkemaan pyykkituvan/varaston sivuovien kautta. Tämä alkoi pidemmän päälle tuntumaan hullun hommalta, joten oli siis erittäin hyvä hetki muuttaa pois koko kaupungista, kun sain opiskelupaikan kaukana Helsingistä.

Kun nuorena aikuisena palloili työttömyyden ja työelämän välillä, eikä oikein käynytkään missään muualla, ei muodostanut samalla tavalla kaverisuhteitakaan kuin opiskelemaan lähteneet tutut. Minulla kyllä oli kavereita, mutta en kokenut kuuluvani heidän porukkaan oikeasti. Lähtökohtaisesti ajattelen, etten ole kovinkaan toivottua seuraa, joten kykenen tulemaan paikalle vain kutsuttuna kuten vampyyrit. Netissä kuitenkin pystyy kommunikoimaan ihmisten kanssa, joten tämä ei ole mikään varsinainen tragedia. Ongelmanani on aiemmin ollut liiallinen kiintyminen tiettyyn yksittäiseen henkilöön, joten mielellään välttelen tällaisen toistumista. Olen myös aikuisena löytänyt hyviä ystäviä, mikä taitaa olla hieman harvinaisempaa.

Olen eri mieltä siitä, että nuoruus olisi elämän parasta aikaa, koska tunnen eläväni parasta aikaani vasta näin kolmikymppisenä. Tosin en ole koskaan haaveillut omista lapsista, joten hyvähän minun on sanoa. Erilaisiin nuoruusriitteihin minulla ei ole mitään sentimentaalista suhdetta: vanhojentansseihin en osallistunut ja penkkarit olivat minulle sekä henkistä että fyysistä kidutusta kovassa pakkasessa rasittavien ihmisten ympäröimänä.

Aikuisessa opiskelussa olikin etunsa: olin jo kypsynyt sen verran, että aikaani ei kulunut mihinkään ylimääräiseen ja sain tutkinnon suoritettua ennen tavoiteaikaa (onneksi, sillä olisin muuten valmistunut juuri pandemian kynnykselle). Opintojani vaihdutti tosin ammattikorkeakoulun jatkuvat yt-neuvottelut, joten halusin äkkiä alta pois ennen kuin koko homma romahtaa. Minulla myös kävi henkilökohtaisessa elämässäni eräs ikävä asia, joten mieluusti vain käytin kaiken aikani ja ajatteluni opintoihini enkä keskittynyt tunne-elämäni vatvomiseen.

Kaikkiaan sosionomikoulutus oli kuitenkin mukava kokemus. Ensimmäisen harjoitteluni suoritin kouluympäristössä, suomea opettelevien maahanmuuttajaoppilaiden koulunkäynninohjaajana (tähän ei oikeastaan vaadita sosionomin koulutusta, mutta miten vaan). Muuten tämä oli hyvin kiinnostava kokemus, mutta en kyllä ymmärtänyt koulumaailman hierarkiaa yhtään: erehdyin kerran tauolla istumaan erään pöydän ääressä opettajainhuoneessa, ja jälkeenpäin eräs nainen tuli kiusaantuneena minulle kertomaan, että olin istunut joidenkin Tärkeiden Henkilöiden pöydässä. Pahoittelin asian hieman hämmentyneenä, kun siinä ei ollut lukenut kenenkään nimeä.

Lopulta työpaikkaohjaajani tuli eräänä päivänä minulle pahoittelemaan, etten saisi enää istua tauoilla opettajainhuoneessa, koska muut opettajat eivät pidä ulkopuolisten läsnäolosta. Sain oman takahuonekopin muualta koulurakennuksesta, missä sain viettää aikaani rauhassa. Tämä oli ihan hyväkin asia, koska opettajainhuoneessa joutui jatkuvasti kuuntelemaan, miten negatiiviseen sävyyn opettajat puhuivat oppilaistaan. Tämän kokemuksen jälkeen en kuitenkaan ole enää valmistumisen jälkeen halunnut hakea koulusosionomin (kouluvalmentajan) työtä, vaikka se periaatteessa on minua kiinnostanut. Todennäköisesti se johtaisi vain tilanteeseen, jossa opettajat näkisivät minut ylimääräisenä resurssieränä, joka ei pysty ratkaisemaan koulujärjestelmän syvempilaatuisia ongelmia.

Suoritin toisen työharjoitteluni kehitysvammaisten päivätoiminnassa. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että paikka oli minua melko lähellä ja koska kukaan muu ei ollut kiinnostunut siitä (vammaistyö ei ole kovinkaan suosittu ala opiskelijoiden keskuudessa), enkä jaksanut vaivautua tappelemaan muiden kanssa mistään kahden kuukauden työharjoittelupaikasta. Olen iloinen, että tein tämän valinnan, koska huomasin alan olleenkin kiinnostava ja minulle sopiva. Työyhteisö myös otti minut hyvin vastaan, ja sain tehdä joitain palkallisia päiviä sairauspoissaolotapausten vuoksi.

Eräs vuosikausia samaa työtä tehnyt ohjaaja totesi, että vammaistyöhön tapaavat jäädä ne henkilöt, jotka ”itsekin ovat vähän erityisiä”. Vammaistyötä tekevältä vaaditaan erilaisuuden hyväksymistä, ja olen pitänyt näitä työyhteisöjä hyvänä. Samanlaista hierarkiaan uskomista ei ole, mitä muissa paikoissa olen kohdannut. Kun ohjaajat olivat aamukahvilla, seisoin kokoushuoneen ulkopuolella ja minulta kysyttiin, miksi en tule sisään ottamaan kahvia. Kysin hieman hölmistyneenä, että saanko opiskelijana tehdä niin. He ihmettelivät, miksi ihmeessä en saisi.

Kolmas harjoittelu oli hallinnon ja johtamisen harjoittelu, jota nykyään sosionomin koulutusohjelmassa ei taida olla. Tämä on ehkäpä ihan hyvä asia, koska tämä harjoittelu oli melko turha (eikä juurikaan valmistanut sosionomille tyypillisiin töihin), mutta ei mitenkään ikävä kokemus. Viimeisen, suuntaavan harjoitteluni suoritin nuorten työllistämisen parissa.

Jo ennen papereiden saamista postissa kotiin asuin hetken isälläni ja hain kesäksi töitä eräästä hänen vieressään olevasta ryhmäkodista. Sinne etsittiin ohjaajaa, jolla olisi esimerkiksi ”lähihoitajan tai sosiononomin tutkinto”. Siitä huolimatta, että minulla ei ollut juurikaan hoitoalan kokemusta, minulta kysyttiin haastattelussa, voinko aloittaa heti. Olin hieman ihmeissäni tästä, mutta ilmeisesti olin ollut pienen paikkakunnan ainoa hakija. Lähijohtaja vakuutteli, että työ on ”sosionomille sopivaa”, mutta totuus oli toinen: työhön kuului hoidollista ja lääkinnällistä osaamista kuten PEG-letkun käsittelyä ja nostamistilanteita, ja erään tapahtuman jälkeen minut onneksi siirrettiin vähemmän hoidolliseen ja enemmän mielenterveysongelmiin painottuvaan yksikköön. Kyllähän sitä kesän kesti, mutta kieltäydyin loppukesästä vakituisesta paikasta.

Osaan olla tyyni ja paksunahkainen ja esimerkiksi asiakkaiden ilkeisiin kommentteihin suhtaudun huumorilla sekä tarvittaessa myös kasvatuksellisesti, mutta väkivalta on itselleni kynnyskysymys. Tämän vuoksi jätin myöhemmin esimerkiksi nuorisokodit pois työnhausta, koska väkivallan uhka näissä on hyvin korkea. Suosittelen miettimään, että pystytkö itse tällaisessa paikassa työskentelemään sekä mahdollisesti olemaan vuoroissa myös yksin, kun ketään ei ole saatu poissaolevan vuorolaisen tilalle.

Tuossa paikassa oli väkivalta- ja kiinnipitotilanteita. Eräässä tilanteessa asukas heitti mm. veitsiä, paistinpannuja ja laseja henkilökuntaa ja muita asukkaita päin, ja hänet saatiin sanallisesti ohjattua omaan huoneeseensa rahoittumaan. Vanhempi työntekijä kysyi minulta, että jos hän menee nyt tarkistamaan huoneeseen asukkaan tilanteen, hänen pitää olla varma, että minä olen tarvittaessa valmis menemään perässä. Mitä tuohon edes voisi sanoa, jos kyseessä olisi hieman herkempi ja nuorempi perehdytettävä? ”En suostu”? Mitään ei onneksi kuitenkaan tapahtunut. Osasin kyllä suodattaa tunteeni niin, että pystyin suhtautumaan näihin tilanteisiin tyynesti, mutta joka vuoron alussa mietin, onkohan siellä joku tilanne päällä ja pitääkö olla valmis suojautumaan väkivallalta. Tähän varmasti tottuu ja turtuu ajan mukana, mutta itse en halunnut kyynistyä näin. Mielestäni sote-alan koulutuksessa pitäisi kuitenkin painottaa enemmän väkivaltatilanteita ja niihin varautumista, koska ne ovat osa sen todellisuutta. Sosionomin koulutuksessa meillä mainittiin asiasta tasan yhden kerran, ja se oli silloin, kun ammattiliitto Talentian opiskelijajärjestön edustajat tulivat esittelemään toimintaansa.

Toinen kynnykseni on vuorotyö, joka lamaannutti minut täysin: jatkuvasti muuttuvan päivärytmin vuoksi en kyennyt keskittymään yhtään mihinkään vapaa-ajallani. Monet toki tekevät mielellään vuorotyötä elämäntilanteestaan johtuen, mutta osa myös ihan vain pakosta, koska pelkkää aamuvuoroa tekemällä palkka ei yksinkertaisesti riitä. Sosionomeille kuitenkin riittää paljon paikkoja, joissa vuorotyötä ei tarvitse tehdä (esimerkiksi kehitysvammaisten työ- ja päivätoiminta, jos haluaa tehdä nimenomaan ohjaajan työtä aikuisten parissa), joten tätä ei kannata pitää minään esteenä alalle lähtiessä.

Jos olet olet sosionomi ja etsit nimenomaan oman alasi töitä, suosittelen tarkistamaan tiettyjen työpaikkojen taustat ennen työsopimuksen allekirjoittamista. On hyvin tyypillistä, että esimerkiksi palvelu- ja ryhmäkodeissa työpaikkoja mainostetaan sekä työpaikkailmoituksissa että työhaastatteluissa paikkoina, joissa ohjaajan toimenkuva on samanlainen kuin vaikkapa virikeohjaajalla. Todellisuudessa näissä paikoissa työ on erittäin hoidollista, mutta koska työntekijöistä on pulaa, tarjotaan potentiaaliselle työntekijälle jotain aivan muuta. Kun luin eräälle lähipiirissäni olevalle hoitajalle hänen työpaikkansa työpaikkailmoitusta uudesta ”ohjaajasta”, hän pyöritteli silmiään ja totesi, että kyseinen tekstihän on ihan suoraa valehtelua. Tämä on epäreilua sekä rekryttävää että vanhoja työntekijöitä kohtaan, koska hyvin usein tämä uusi työntekijä lähtee perehdytyksen jälkeen nopeasti tajuttuaan totuuden. Ja tietysti myös asukkaat sekä heidän omaisensa kärsivät tästä pyöröovi-ilmiöstä.

Myös ”vastaava ohjaaja” (johon kelpaa yleensä sairaanhoitaja tai sosionomi) vaihtelee hyvin paljon paikasta riippuen: joissain paikoissa kyse on lähijohtajan työstä, mutta useasti kyse on ihan samasta hoitotyöstä. Mutta kuten sanoin: usein ilmoituksissa ja haastatteluissa luvataan ihan eri asioita kuin todellisuus tarjoaa, joten rekyttävän on hyvin vaikea mistään mitään tietää ilman henkilökohtaisia kontakteja soten maailmaan. Sosionomin koulutuksessa ei tulla koskaan edes näkemään esimerkiksi aiemmin mainitsemaani PEG-letkua, joka todennäköisesti tällaisista paikoista löytyy – sen kyllä oppii nopeasti, kun joku näyttää, mutta tällöin kannattaa olla valmistatunut silmien pyörittelyyn ja tuhahteluun. Ymmärrän toki, että täysin ummikon sosionomin perehdyttäminen itselleen hyvin selkeään perustyöhön ärsyttää. Jos syystä tai toisesta päädyt näihin tilanteisiin, henkilökohtaisesti suosittelen nöyryyttä sekä välttämättään tilanteen tarkastelua omien tunteiden tai egon kautta. Tykkään kyllä niin sanotusti työntää kädet saveen, mutta etiikkaani kuuluu todeta, kun jokin toimintani ei yksinkertaisesti ole turvallista asiakasta kohtaan.

On myös työnhakijoita, jotka ihan oikeasti haluavat tehdä nimenomaan hoidollisia tehtäviä, joten näiden paikkojen kannattaisi panostaa juuri tällaisiin hakijoihin. On kuitenkin hyvin tyypillistä, että tällaiset hakijat tekevät mieluummin keikkatyötä, koska saavat siitä enemmän rahaa ja pystyvät vaikuttamaan vuoroihinsa paremmin. Lisäksi keikkalaiselle ei kuulu samaa vastuuta kuin vakituiselle työntekijälle, jonka pitää esimerkiksi laatia asiakkaiden hoito- ja ohjaussuunnitelmat. Palkkaahan tästä ei enempää saa. Keikkalaiset näkevät paljon erilaisia paikkoja ja sana kiertää nopeasti, kun jonnekin paikkaan ei kannata enää mennä esimerkiksi huonosta ilmapiiristä johtuen.

Tietenkin vakituiselle työvoimalle kuuluu esimerkiksi pitkät, palkalliset lomat (jos jaksavat olla tarpeeksi pitkään samassa paikassa). Suosittelen kuitenkin ottamaan huomioon, että lomaa ei välttämättä voi pitää silloin, kun itse haluaa: jos työnantaja päättää, että pidät neljän viikon kesälomasi toukokuun alusta, niin asia on sitten näin. Usein vielä mitä pidempään olet samassa paikassa, sitä enemmän sinulta odotetaan joustavuutta asian suhteen. Keikkalainen voi tähänkin vaikuttaa yksinkertaisesti päättämällä, milloin ei ota keikkoja vastaan. Sotella pitää aina olla tietty mitoitus henkilökunnassa, joten ei voi vain osa-aikaistaa henkilökuntaa ja sanoa, ettei paikkoja ole.

En kuitenkaan kannata keikkajärjestelmää soten pitkäaikaiseksi ylläpitämiseksi. Syrjäisillä seuduilla hyvinvointialueet maksavat todella suuria summia keikkafirmoille, jotta homma ylipäätään pyörisi. En missään nimessä syyllistä keikkatyöläisiä keikkailusta, ja todennäköisesti tekisin sitä myös itse alalla. Keikkatyösysteemi on ottanut vallan, koska sotella vakituisten paikkojen työntekijäpulaan ei olla keksitty järkeviä ratkaisuja. Suomessa on todennäköisesti oma demoni Crowleynsa, joka keksi avotoimistot sekä keikkalaisuuden sotelle, ja me ihmiset nyt vain olemme valinneet käyttää niitä näin.

Olen nyt tehnyt neljä vuotta todella mielenkiintoista ja palkitsevaa case-painoitteista työtä, jonka lopetin noin kuukausi sitten. Erityisesti jään kaipaamaan työkavereitani – sotella on todella tuurista kiinni, löytyykö kannustava ja kehitysmyönteistä työtiimiä vai ei. Usein kehitysideoihin suhtaudutaan toteamuksella ”näin täällä on aina tehty”, eikä mikään koskaan muutu. Tässä työssä pääsin kuitenkin sekä kehittämään toimintaa että käyttämään osaamistani hyväkseni. Pääsin myös ohjaamaan muutamia sosionomiopiskelijoita, mistä pidin erittäin paljon. Tämän työpaikan löytämisessä myös kesti jonkin aikaa, kun en enää suostunut menemään ihan mihin taloon tahansa sokkona, mutta työttömänä ehdin esimerkiksi käymään sopivasti Japanissa ennen koronaviruspandemiaa. Joskus hetkessä eläminen auttaa myös tulevaisuuden elämää...

Suurimmat ongelmani työssäni liittyivät matalaan palkkaan sekä suomalaiseen byrokratiaan. Usein byrokratiasta valittavat sellaiset henkilöt, joihin se ei oikeastaan vaikuita kuin korkeintaan neutraalisti, mutta köyhien ja työkyvyttömien tapauksessa se on oikeasti haitallista. Case-työskentelyssä myös huomaa, että Suomessa tavataan ottaa organisaatiorajat äärimmäisen tosissaan. Itse pyrin tätä välttelemään, koska asiakkaan kanssa työskennellessä heitin täysin syrjään oman egoni tai tittelini – tärkeintä oli asiakkaan tilanteen ymmärtäminen ja parantaminen, ja jokainen oli oma yksilöllinen tapauksensa.

Kohtasin todella paljon tilanteita, joissa asiakkaan tilanne ei edistynyt yhdessä tekemämme suunnitelman mukaan, koska joku kolmas osapuoli heitti kapuloita rattaisiin. Opin kuitenkin suhtautumaan esimerkiksi TE-työntekijöihin ja omavalmentajiin empaattisesti, koska he toimivat eri etiikalla ja heidän on pakko noudattaa lakia. Jos hallitus on päättänyt, että aktiivimallia, työnhakuvelvoitetta tai muuta sen hetkistä tempputyöllistämistoimea on noudatettava, niin sitten on. Oma hommani oli pitää yllä hyvää suhdetta näihin osapuoliin ja keksiä joku kaikkia säädöksiä mukaileva porsaanreikä, jonka kautta näistä tilanteista päästäisiin eteenpäin.

Pääkaupunkiseudulla tilanne on parempi, mutta muualla Suomesta löytyy edelleen tahoja, jotka ovat esimerkiksi jostain saaneet päähänsä, ettei työkyvyttömyyseläkkeellä oleva vammainen henkilö voisi tehdä palkkatöitä oman työkyvyn puitteissa. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa, ja asian voi tarkistaa esimerkiksi ihan YK:n vammaissopimuksesta. Tällaisten tilanteiden tullessa vastaan ei nyt tarvitse osata mitään lakia ulkoa, mutta on hyvä tietää, mistä laista näille henkilöille voi asiansa esittää. Ainakin omassa sosionomin koulutuksessani korostettiin tätä puolta melko vähän, vaikka eräs ihana lehtori oli erittäin kannustava systeemin haastamisen suhteen (hän oli vuosia tehnyt kenttätyötä, turhautunut järjestelmään ja halusi lähteä kouluttamaan tulevia sosionomeja ymmärtämään tämän). Perustyössä voi vaikuttaa lopulta isoihin juttuihin melko vähän, mutta kannustan rohkeuteen edes yrittää.

Sosionomiksi opiskellessani eräs vuotta ylempänä ollut opiskelija lähetti minulle pitkän sähköpostiviestin, jossa avautui, että tulen kohtaamaan paljon haasteita työelämässä ja -yhteisöissä: tämä johtui siitä, että hän koki eräässä opiskelutehtävässä minun yrittäneen viedä häneltä kunniaa. Tehtävänantona oli kokeilla foorumipohjaista keskustelua aiheesta x, ja olimme pienryhmässä sopineet, mitä kukin kirjoittaa (vihasin, siis vihasin näitä älyttömiä tehtäviä, jotka suoritettiin tällaisella ajattelumallilla – ketä ne opettavat yhtään missään? Tehdäänkö ihmisten (asiakkaiden) kanssa sitten töitä samalla tavalla, kunhan saadaan homma suoritetuksi?). Yhteen keskusteluun oli kuitenkin tullut niin kiinnostava vastaus toiselta ryhmältä, että halusin ehdottomasti jatkaa siitä keskustelua. Tämä ilmeisesti oli virhe, sillä olimmehan sopineet, että vain tämä yksi henkilö vastaa tähän keskusteluun, ja sitten minä menin pönkittämään itseäni esille näin. Onneksi asia selvisi nöyrällä asenteella ja vastaamalla, että minä nyt vain olen tottunut internetin foorumikulttuuriin, jossa on tapana käydä ihan oikeita keskusteluja. Ilmeisesti tämä oli itseäni nuoremmille vieras asia.

Tämä opiskelutoveri oli kuitenkin väärässä näistä ongelmista, koska sain ainakin lähijohtajaltani hyvää palautetta tavastani ottaa koko tiimin asiakkaat huomioon. Mielestäni oli itsestäänselvää, ettei vastuutyöntekijöistä huolimatta ole vain ”omia asiakkaita”, vaan työhön suhtaudutaan kokonvaisvaltaisesti. Kerran kyllä sain aika suoraa palautetta persoonastani. Pahaltahan se tuntui, koska olen erittäin tiedostava epämiellyttävästä luonteestani, mutta pääsin asiasta kyllä yli jonkin aikaa sitä omassa päässäni vatvottuani. Edelleen: yritän pyrkiä sellaiseen ajattelumalliin, että kukaan muu kuin minä ei voi vaikuttaa tunteisiini ja siihen, miten näen maailmaa. Käytän itseäni vähättelevää huumoria keinona käsitellä ongelmiani ja tunteitani, joten se on minulle melko helppoa. Kun ei pidä itseään merkittävänä, lakkaa uskomasta yhtään minkäänlaiseen ylivaltaan tai siihen, että kukaan tässä universumissa ansaitsisi yhtään mitään. Minusta se on hyvä asia.

Ylipäätään sosiaalialalla ei ole yhtään mitään järkeä miettiä omaa ”kunniaa”, koska mitään ekstraa (lisäpalkkaa) tästä ei saa. Yritän toki ymmärtää ihmisiä, joille tällaiset asiat ovat erityisen tärkeitä, mutta mielestäni sosionomin työssä pragmaattisesta ajattelutavasta on paljon hyötyä. Tämä auttaa myös silloin, kun asiakas vuodattaa negatiiviset tuntemukset työntekijälle. Koin sen heidän oikeudekseen, koska he muuten joutuvat niin sanotusti maskaamaan hyvin paljon elämässään ihmissuhteiden säilyttämiseksi. Tämä toisaalta saa myös miettimään ulkopuolisen silmin, miten käyttäydyn omaa lähipiiriäni kohaan.

Vaikka pidin työstäni, huomasin itsessäni leipiintymisen merkkejä, ja onneksi osasin tunnistaa tämän itsessäni. En missään nimessä haluaisi päätyä yhdeksi niistä ihmisistä, jotka tekevät asioita vain ”koska näin on aina tehty”. Koin myös silloin tällöin henkilökohtaisia, eettisiä ristiriitoja, joita olen jo käsitellyt itseni kanssa, joten en lähde niitä tässä sen enempää enää setvimään. Palkkaus oli kuitenkin sellainen, johon ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa millään muulla tavalla kuin tekemällä kokopäivätyön ohella sivutyötä (tein tätä jonkin aikaa kaupan hyllyttäjänä) tai työpaikkaa vaihtamalla. Siksi olen nyt vaihtanut IT-puolelle – teen kyllä edelleen sotelle töitä, koska se on minulle tärkeää. Tavallisesti sairaanhoitajat ja sosionomit etsivät opintojensa aikana insinöörimiehen, jonka tulot riittävät molempien kuluihin, mutta taisin itse olla jo vähän liian vanha paikallisille insinööriopiskelijoille…

Olen iloinen, että valitsin sosiaalialan, mutta olen kyllä myös kiitollinen, että osaamiseni ja kiinnostukseni ovat tarpeeksi riittäviä myös muunlaiseen työhön. Jos ei ole aikeissa lähteä varhaiskasvatukseen (johon taas on omat, hyvin selkeät painotukset harjoitteluineen ja opinnäytetöineen), sosionomin koulutus ei varsinaisesti valmista mihinkään tiettyyn työhön suoraan. Vaatimus korkeakoulututkinnosta usein tarkoittaa ihan mitä tahansa korkeakoulututkintoa, koska tämä vaatimus vain pitää olla. Koulutus ei siis mikään ole ikuinen riippakivi, vaikka se ei omalta jutulta loppujen lopuksi tunnukaan. Hyvä puoli on, että valinnnanvaraa on paljon, mutta tämä vaatii paljon etiikkaan, arvoihin ja itseensä tutustumista sekä käytännön työkokemusta. Ennen kaikkea sosiaalialalle päätyvän tulee kuitenkin sisäistää ajastus, ettei kukaan ole koskaan valmis ja mitään absoluuttista oikeaa tietä tai tapaa elää ei todellisuudessa ole olemassa – asiakkaathan ovat niitä, joilla kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.

En muuten käynyt yksissäkään bileissä opiskelun aikana. Fuksiaisiin oli kyllä tarkoitus mennä, mutta jäin kiinnostavamman kaverin keittiön istumaan. Tämä ei ole vaikuttanut mielekkään työn saantiin kohdallani yhtään mitenkään. Älä siis usko sitä demonia, joka painostaa sinua osallistumaan johonkin nöyrytyysrituaaliin tulevaisuutesi takia (sen sijaan jos haluat osallistua siihen muuten vaan, anna mennä).