8.2.2024

Ensimmäinen postaukseni blogiin! Toivottavasti ei viimeinen…

Kirjoitin aiheesta, josta suunnittelin ensin luentoa, mutta totesin sen olevan epäsopiva tähän tarkoitukseen. Halusin kuitenkin tuoda sen jotenkin esille, joten aihe jääkööt nyt tekstimuotoon tänne.

Alkuun muutamia termejä, jos ne eivät ole teikäläiselle tuttuja:

Supadari?

BL-kulttuurissa on käytetty termiä supadari eli super darling ihanteellisesta miehestä, joka on erittäin tasokas: hän on järkevä, hyvännäköinen, huomaavainen, luotettava, hyvätuloinen ja menestynyt työelämässä. Termillä viitataan lähes aina semehahmoihin, mutta nykyään myös ukeja voidaan kutsua supedariksi. Esimerkiksi Cherry Magicin Kurosawa on sellainen supadari, jota nähdään nykypäivänä enemmän.

Alkujaan supadarit olivat niitä kaappimittaisia semejä, jotka ovat korkeassa asemassa (yritysjohtajia, poliitikkoja ja niin edelleen), asuvat kalliissa lukaaleissa ja ajelevat luksusautoilla. Syy tälle lienee oikeassa elämässä: Japanissa rahan törsääminen oli aikanaan statussymboli, ja tietysti japanilaisesta yrityskulttuurista ja velkaantumiskohtaloista saa paljon erilaisia tarinoita kehiteltyä. Nykypäivän kontekstissa supadari eli ihannemies ei kuitenkaan välttämättä ole mikään kapitalismin ruumiillistuma, koska ihanteet muuttuvat ajan mukana.

Jos mietitte, onko supadarille vastinetta naishahmojen puolelta, niin ei suoranaisesti – joskin useimmiten erogeista löytyvät, miespäähahmoa paapovat tytöt liippaavat mahdollisesti lähimpänä. Tällaisilla hahmoilla on viaton, äitimainen tai isosiskomainen energia, he ovat optimistisia ja kannustavia ja lisäksi he näyttävät hyvältä essussa.

Kaappisemet ja oresamat

Kuka sitten on aikamme suurin supadarisemesama?

Vastaus on Ryuichi Asami Finder-sarjasta. Finder alkoi Japanissa vuonna 2002, ja se aloitti aivan uuden ajan kaupallisen BL:n keskuudessa. Herra Asami on pitkä, hyvännäköinen, rikas, Japanin ja Kiinan alamaailman kuningas sekä hyvä tappelemaan ja panemaan (joskaan tämä ei tapahdu yleensä suostumuksella, ainakaan sarjan alussa). Toisaalta hänellä on mysteerinen, traaginen tausta, minkä vuoksi hän ei näytä todellista minäänsä kenellekään. Hän on myös suojeluhaluinen sarjan päähahmoa ja ukea Akihitoa kohtaan.

Tässä pitää todeta, että valokuvaajana työskentelevä Akihito ei varsinaisesti ole mikään täysin avuton kynnysmatto, kuten esimerkiksi Okane ga nain Ayase (standarit eivät ole kovinkaan korkealla...). Hän on atleettinen ja sisukas mies joka ottaa tietoisia riskejä hyvän skuuppikuvan nappaamiseksi. Tästä huolimatta hänen ja herra Asamin ensimmäinen kohtaaminen päätyy raiskaukseen, ja sarjan edetessä heidän välilleen kehittyy romanssi.

Finder ei 2000-luvulla ollut kovinkaan tunnettu länsimaissa, mikä johtuu varmasti ensisijaisesti käännöksen puutteesta: BL-mangaa alettiin kääntämään englanniksi muutenkin vasta vuonna 2003 Gravitationin ja FAKEn myötä, ja Finderin vuoden 2004 lisenssi jäi erinäisistä konkurssi- ja lisenssidraamoista johtuen monen vuoden limboon. Lisäksi länsimaissa animejulkaisut ovat olleet merkittävä osa mangan markinoinnin kannalta, ja Finder sai vain lyhyen OVA-julkaisun vuonna 2012. Finder-faneja toki lännestä löytyy, ja jotkut pitävät herra Asamia vieläkin ihannesemenä.

Japanissa Finder oli kuitenkin jo 2000-luvulla todella suosittu, ja herra Asamista tuli uuden ajan seme: menestynyt ja komea super darling. Koska kaupalliset julkaisut toimivat niin, että jotain suosittua aletaan printtaamaan sitten ihan kunnolla, alkoi näitä semejä sitten pursuamaan vähän joka paikasta. Monet varmasti ovat törmänneet esimerkiksi Junjou Romantican herra Usamiin tai muihin vastaaviin variaatioihin.

Aikansa supadarit olivat merkittävä osa 2000-luvun BL-kulttuuria, ja etenkin länsimaissa kuvitellaan niiden edelleen olevan määrittävä tekijä BL:ssä. Tällä perustellaan BL:n vastustaminen kokonaisuudessaan. Mainittakoon kuitenkin, että jossain vaiheessa monet japanilaisetkin fujoshit kyllästyivät näihin itseään toistaviin julkaisuihin.

Totesin Gravitation-luennollani Desuconissa 2023, että on vähän siinä ja siinä, onko Eiri Yuki supadari. Hän on sitä ulkoisesti ja statukseltaan, mutta sarjassa toistetaan jatkuvasti, ettei hänellä ole muita hyviä puolia ja hän on kaikin puolin vaikea sekä epävakaa persoona. Shuichi on pakkomielteisesti luonut Yukista jonkinlaisen oman fantasiansa, ja sarja muutenkin pistää romanttiset kohtaukset yleensä huumoriksi.

Supadarit ja oresamat myös näkyivät muualla kuin BL-mangassa: ehkä yksi tunnetuimpia on Prince of Tenniksen Keigo Atobe, joka on kilpailevan koulun rikas ja ylimielinen kapteeni. Atobe-sama asuu palatsissa, puhuu itsestään ”ore-samana” ja on monien sarjan naisfanien suosikki. Atobe-sama oli Japanissa niin suosittu, että hänet tiedettiin vaikka sarja ei olisikaan muuten ollut tuttu. Jossain vaiheessa Atobe-samasta tuli melkeinpä meemihahmo.

Omana Tenipuri-kautenani en koskaan tätä ymmärtänyt, ja tunsin jopa suoranaista vastenmielisyyttä koko hahmoa kohtaan (pidin Kikumarusta). Ylipäätään vihasin näitä aikansa supadareja jo silloin 2000-luvulla: Junjou Romanticassa ehdottomasti huonoin paritus oli se pääparitus, ja myös minä nuorena aikanaan päivittelin netissä, että voisivatko muut ihmiset yksinkertaisesti pitää paremmista asioista.

Homot lesboja asdfghjkl

Itse löysin vastauksen osittain tyttörakkaudesta ja osittain otakumiehille suunnatusta mediasta. Lisäksi Hetalian tuleminen (josta pidin kauan ennen animen tulemista, kun sitä nettimangaa käännettiin Livejournaliin) ja kaikki siihen liittyvä fanikulttuuri oli vastaus rukouksiini – sarjasta ja sen faneista voi olla montaa mieltä, mutta ne uudistivat monta asiaa, omasta mielestäni positiivisempaan suuntaan.

Tässä kuvassa on kyltti vuoden 2010 tai 2011 Haru Comic City -doujinshitapahtumasta, jossa vasemmalle osoitetaan JUMP-doujinshien suuntaan ja oikealle Hetalia-doujinshien suuntaan.

Pahimman Gravitation-kauden jälkeen suosikkiparitukseni olivat lähes aina sellaisia, joissa hahmot ovat suunnilleen samanikäisiä, ilman rajuja valtasuhde-eroja. Lisäksi pidin parituksista, joissa uke oli enemmän tai vähemmän itsekäs ja kakaramainen ja seme taas ehkä jopa hieman vässykkä. Yksi ensimmäisiä lempiparituksia oli isekaifantasia Kyou Kara Maoun (lyhennettynä Maruma) Yuuri ja Wolfram: tavallinen koulupoika, joka saa tietää olevansakin demonikuningas, ja temperamenttinen tsunderedemoniprinssi, joka on hyvin assertiivinen Yuuria kohtaan.

Sarjan alussa Yuurin ja Wolframin välille syntyy vahingossa kihlaus kulttuurillisista väärinkäsityksistä johtuen, ja koko loppusarja onkin tässä asiassa soutamista ja huopaamista status quon merkeissä eikä mikään koskaan johda oikein mihinkään suuntaan. Itse pidin tästä dynamiikasta – passiivinen seme ja assertiivinen uke – hyvin paljon, vaikka en silloin tietenkään osannut ajatella asiaa sen syvällisemmin.

Marumassa toinen ”iso paritus” oli päähahmo Yuurin ja Wolframin veljen Conradin välillä. Conrad on huomattavasti Yuuria vanhempi (toki myös Wolfram oli demoniprinssinä yli 80-vuotias, mutta kuvattiin kuitenkin Yuurin ikäisenä) ja toimi mentorina ja isoveljemäisenä hahmona Yuurille. Itseäni nuorena hieman ihmetytti henkilöt, jotka shippasivat mieluummin Yuuria ja Conradia eivätkä tukeneet Wolframia.

Vuosia myöhemmin minulle kuitenkin ilmeni, että alkuperäisessä light novelissa keskitytään vahvemmin heidän väliseen suhteeseen kun taas anime- sekä mangasovitus pönkittivät enemmän Wolframia. Japanissa siis oli varsin yleistä nähdä Yuuri passiivisena ukehahmona, joka vielä pukeutuu sarjan aikana tyttöjen vaatteisiin kerran jos toisenkin. En itse teininä osannut ajatella asiaa näin, vaan olisin vain toivonut Yuurin huomioivan Wolframia enemmän.

”Homoyuri” oli joidenkin fujoshien käyttämää nettislangia, jolla viitattiin ”yurimaisiin” parituksiin: sellaisiin, jossa seme ei ole dominoiva, assertiivinen seksipeto vaan esimerkiksi sellainen, millainen Yuuri oli Wolframin kanssa. Koska mitään erityistä valtasuhdetta ei ole, nähtiin tällainen paritus kahden uken välisenä – homot ovatkin käytännössä lesboja, jotka voivat korkeintaan nylkyttää toisiaan vasten oikean semen puutteessa, tai jotain...

Japanilaiset fujoshit näkevät uken ja semen roolin huomattavasti merkittävämpänä kuin länsimaalaiset, ja tämä on jopa johtanut riitoihin oikeiden ihmisten välillä. Kyse on ensisijaisesti siitä, miten eri dynamiikasta pitävät näkevät asiat eri tavoilla: Matti x Teppo voidaan nähdä käytännössä aivan eri parituksena kuin Teppo x Matti, koska hahmojen dynamiikka on näissä erilainen.

Jos minulta kysytään, niin tuo termi on hieman omituinen. Vastaavia termejä ovat olleet "yuri BL" (tätä myös on käytetty yuriparituksista, jotka "näyttävät BL-parituksilta") tai ihan pelkkä "yuri". Mitään näistä termeistä ei enää nykyään suositella käytettävän, koska ne voivat mennä sekaisin varsinaisten tyttörakkausparitusten kanssa ja särähtävät muutenkin korvaan vanhanaikaisina. Sen sijaan yksikertainen "uke x uke" kertoo, mistä oikeastaan on kyse.

Reiwaa kohden mentäessä rajasta tuli kuitenkin yhä häilyvämpi. Esimerkiksi suositussa Givenissä pääparin dynamiikka ei enää olekaan niin selkeä – itse kyllä tajusin heti, että Mafuyun on tarkoitus olla sarjan uke, mutta en ihmettele, jos joku ei olisi tätä heti tajunnut. Sarjan päähahmo Ritsuka on melko passiivinen ja lisäksi neitsyt, kun taas Mafuyulla on kokemusta seksistäkin edellisestä suhteestaan.

Lisäksi hahmodesigneissa ei ole mitään sellaisia eroja, mitkä kertoisivat välittömästi jotain hahmojen välisestä dynamiikasta. Hahmojen suhde on vielä hyvin viaton ja aluksi platoninen, ei seksuaalinen. Given ei tietenkään ole ensimmäinen sarja, joka on tehnyt näin, mutta käytän sitä mielelläni esimerkkinä, koska animesovitus toi sen niin monen tietoisuuteen.

Tässä kontekstissa "kissa" viittaa sateenkaaripiireissä käytettyyn termiin neko, eli homo- ja lesbosuhteiden bottom: Mafuyun siis implikoidaan tässä olevan niin sanottu power bottom, vaikka ei ehkä siltä näytäkään.

Fanikulttuuriin vaikutus ja Sk8 the Infinity

Toinen syy, miksi käytän Giveniä esimerkkinä, on sen piirtäjän tausta: Natsuki Kizu piirsi Haikyuu-doujinshia ennen ammattimangakan uraa. Tietenkin on täysin normaalia, että ammattimangaka aloittaa näin, mutta se kertoo, miten tärkeä rooli doujinshikulttuurilla on myös kaupallisen BL:n puolella. Kun kaupallisella puolella tulee sitä samaa tauotta – esimerkiksi niitä supersemesamoja – lukijat luonnollisesti kyllästyvät tähän jossain vaiheessa ja vaativat jotain uutta.

Uudet trendit tapaavat syntyä omakustannepuolella ja valuvat sieltä sitten kaupallisen mangan puolelle, kuten esimerkiksi omegaversen kanssa kävi. Tällä tavalla BL-kulttuuri pystyy aina uudistamaan itseään. Tietysty 2010-luvulla tuli mukaan myös Pixivin ja Twitterin kautta tunnetuksi tulleet nettisarjat, jolloin piirtäjä ei välttämättä ole tarvinnut lehtijulkaisuja ensinkään.

Talvella 2021 tullut Sk8 the Infinity käsittelee tätä muutosta metatasolla. Sarjan luonut Hiroko Utsumi oli myös vastuussa Free!-uimapoikasarjasta sekä Banana Fishin animesovituksesta. Utsumin rakkaus fujoshikulttuuria kohtaan on tunnistettavissa jo näissä teoksissa, mutta Sk8 on ennemminkin rakkauskirje Heisein ajan kulttuurille ja toisaalta tietynlainen siirtymäriitti uudelle aikakaudelle.

Sarjassa on kuusi erilaista ”paria”, tai ainakin heidät on koodattu pareiksi: skeittaamista rakastava päähahmo Reki ja kanadalais-japanilainen vaihto-oppilas Langa, vanhan avioparin tavoin kinasteleva Kaoru ja Kojiro sekä salaperäinen, kaksoiselämää elävä poliitikko Ainosuke ja hänen kaikkia käskyjä noudattava sihteerinsä Tadashi, jonka silmistä tuntuu kadonneen elämänilo aikoja sitten.

Kojiro ("Joe") ja Kaoru ("Cherry Blossom") edustavat 2000-luvun lopulle ja 2010-luvun alulle tyypillistä, suosittua paritusdynamiikkaa. Hahmot riitelevät koko ajan, mutta todellisuudessa välittävät toisistaan. Kaoru kuvataan jonkinlaisena tyrannivaimona, jolta tulee enemmän pistäviä ja sarkastisia kommentteja kuin rakastavia sanoja, ja Kojiro taas jatkuvasti naisille flirttailevana playboyna. Vaikka Kaorua ei missään nimessä voi nähdä hahmona, joka olisi jotenkin Kojiron alapuolella (päin vastoin, hän on hyvin ylpeä ja tietää arvonsa), on erittäin selvää, että hänet on koodattu ukeksi ja Kojiro semeksi.

Samanlaista dynamiikkaa tarjosi muun muassa Hetalian Ranska ja Englanti.

Tämä on vain omaa tulkintaani, mutta Kaorun ja Kojiron värikäs värimaailma myös viittaa ”vanhaan aikaan”: Kaorulla on kirkkaan pinkit hiukset ja Kojirolla taas vihreät. Tällaista värimaailmaa näkee nykyään yhä vähemmän, mutta se oli esimerkiksi yhden aikansa doujinshipiirien suosikin, Kuroko no Basketin, ominaispiirre.

Tosin värikkäissä hahmodesgineissa kyse voi olla myös ylipäätään viittauksista Heisein "hobianiin" eli harrastusanimeen, joka on hieman eri asia kuin urheiluanime – hobianit ovat niitä pikkupoikien aamupiirrettyjä, joiden tarkoituksena on myydä esimerkiksi Vanguard-pelikortteja tai jotain Level-5:n videopeliä, ja niissä on omat juonelliset ominaisuutensa. Nämä sarjat olivat olennainen osa 2010-luvun fujoshikulttuuria Japanissa, ja näen Sk8 the Infinityn olevan ikään kuin tällainen sarja aikuisille faneille (samaa teki myös pikkutyttöjen Pretty Rhythm -sarjasta poikinut King of Prism).

Sarjan päähahmot Reki ja Langa edustavat taas Reiwaa, uutta aikaa: he ovat samanikäisiä ja -kokoisia, ja heidän välillään koko seme- ja uke-dynamiikkaa on jo vaikeampi tulkita. Heidän välinen suhteensa on kaikin puolin terve, vaikkakin Rekin alhainen itsetunto vaikuttaa heidän väliseen suhteeseen. Toisaalta Ainosuke, joka esiintyy ”Adamina”, saa pakkomielteen Langasta ja haluaa hänet Eevaksi omaan Eedeniinsä, ja tämä aiheuttaa Rekin ja Langan välille draamaa. Rekin ja Langan suhteessa on samoja draaman aineksia kuin Free!:n hahmoilla. Kaikkien mielestä tämä ei ehkä ollut kaikkein realistisin kuvaus miesten välisestä dynamiikasta, mutta se ei liene homman tarkoituskaan. 2000-luvulla Rekiä ja Langaa olisi mahdollisesti kutsuttu ”lesbohomoiksi”.

Ainosuke taas edustaa kaikkia menneiden aikojen supadarisemekliseitä: hän on rikkaasta suvusta, vaikutusvaltaisessa asemassa, komea, hänellä on traaginen tausta ja kaiken lisäksi häntä ääninäyttelee Takehito Koyasu. Hän kohtelee sihteeriään kuin koiraa (hän siis kirjaimellisesti kutsuu häntä koiraksi), ja heidän välinen suhteensa näyttää alkuun hyvin tyypilliseltä supersemen ja alistuvan uken väliseltä valtasuhteelta.

… Vai onko sittenkään näin? Kolmannen silmänsä avannut katsoja nimittäin huomaa, että Ainosukea ei suinkaan ole semekoodattu sarjassa. Monet muut huomasivat ilmisesti saman asian, sillä doujinsheissa hän oli Tadashin kanssa uken roolissa. Toki tähän vaikuttaa myös Tadashin hieman vanhempi ikä, mutta tämä ei tule heti ilmi sarjassa.

Tadashi edustaakin uuden ajan supadaria: hän on passiivinen, palveluhaluinen, hyvin hillitty ulkonäöltään ja toivoo vain kaikkea hyvää Ainosukelle tämän vaikeasta persoonasta huolimatta. Ennen kaikkea hän on kuitenkin lojaali, ja hän on seurannut Ainosukea vuosikausia. Hän haluaa olla hänen koiransa nyt ja aina. Itse ainakin uskon, että tästä parista on tietoisesti rakennettu yhdistelmä uutta ja vanhaa supadari-ihannetta.

Asetelma on kääntynyt jopa niin, että TadaAi on Japanissa suositumpi dynamiikka kuin lännessä – länsifanien puolelta löytyy enemmän niitä, jotka tulkitsevat Ainosuken semenä. Tosin myös lännessä TadaAi on lopulta se yleisempi muoto. Mainittakoot vielä, että parituksen kanjit 忠愛 voidaan myös lausua ”chuuai”, ”lojaalius”. Näin mitä teit siellä, Utsumi…

Sk8 the Infinityn aikuishahmojen ja etenkin Ainosuken/Adamin suurin kompleksi on, että maailma muuttuu ja itse pitäisi muuttua sen mukana – tai sitten vetää kunnon chuunibyousetit ja pakottaa kaikki muutkin kärsimään omien menneisyyden traumojen takia. Tällähän kaikki vanhan koulukunnan supadarisemesamojen käytös perusteltiin: heidän synkkä ja mysteerinen menneisyys teki heistä säälin arvoisia lussukoita ja herkkiä unelmamiehiä.

Sarjassa Ainosuke kuitenkin pääsee eroon pakkomielteestään itseään reilusti nuorempaa koulupoikaa kohtaan ja validoi viimein Tadashin tunteet. Reki ja Langa ”päätyvät yhteen”, siis sillä tasolla kuin tällaisessa pseudohomosarjassa se on mahdollista. Kyse ei ole kuitenkaan lopulta mistään romanssisarjasta, mutta se käyttää erinäisiä BL-kulttuurin ominaisuuksia – vaikka näitä ei kuitenkaan huomaisi, voi sarjasta mielestäni silti nauttia menevänä skeittausdraamana. Asioita ei tuoda esille mitenkään kirjaimellisessa muodossa, mutta tietynlaiseen kulttuuriin perehtyneet ymmärtää ne metatasolla.

Jane Austenin supadarit

Englantilainen kirjailija Jane Austen käytännössä keksi naisille suunnatun romantiikan englanninkielisessä kirjallisuudessa uudestaan, ja hänen kirjat edelleen tuntuvat nykypäivänkin lukijan sydämessä joko sellaisinaan tai modernsoituneina uudelleensovituksina.

Ylpeyden ja ennakkoluulon herra Darcy on rikas ja hyvästä suvusta, mutta kirjan päähahmon Elizabethin näkökulmasta hänet esitellään ylimielisenä ja koppavana törkimyksenä. Vastan tarinan edetessä selviää, että herra Darcy todellisuudessa on kunniallinen mies, jolla kuitenkin on vaikeuksia ilmaista itseään sosiaalisissa tilanteissa. Hän todella rakastuu Elizabethiin ja tekee parhaansa tämän eteen. Vioistaan huolimatta herra Darcy on supadari, joka on vaikuttanut merkittävästi mieshahmoihin romantiikassa.

Vaikka Austen on vaikuttanut naisten fantasioihin jo yli 200 vuotta, ei hän itse koskaan mennyt naimisiin. Hän ei kuitenkaan ollut mitenkään pihalla miessuhteista, olihan hänellä ja hänen sisarellaan Cassandralla monia kosijoita. Austenin romanssit vain eivät koskaan johtaneet avioliittoon, joko hänen omasta päätöksestään tai traagisemmista syistä (miehen kuolemasta). Toisaalta Austenilla oli lopulta mahdollisuus kirjojensa menestyksen takia elääkin naimattomana naisena, ja hän tuskin olisi voinut jatkaa kirjoittamista mikäli olisi tullut vaimoksi ja äidiksi. Kuitenkin Austenin kirjoissa näkyy hänen oma mentaliteettinsa avioliittoa kohtaan: naimisiin tulisi mennä vain rakkaudesta, mutta se ei kaikille naisille vain ole mahdollista.

On kuitenkin tärkeää huomioida, että Austenin kirjojen tärkein rooli ei ollut mieshahmoilla vaan naispäähahmoilla. Kun Ylpeys ja ennakkoluulo päätyi julkaisuun, Austenia hermostutti, miten ihmiset ottaisivat vastaan hänen rakkaudella kehittämänsä Elizabethin. Lukijat kuitenkin rakastivat Elizabethia niin paljon, että kirjasta tuli jättimenestys. Myöhemmin Austen totesi Emma Woodhousen olevan sellainen sankaritar, josta kukaan muu kuin hän itse ei pitäisi, mutta myös Emma löysi tiensä lukijoiden sydämeen.

Emman epämiellyttävästä persoonasta huolimatta herra Knightley rakastaa häntä, ja tämä ominaisuus löytyy lähes kaikista Austenin tärkeimmistä mieshahmoista: he ovat miehiä, jotka eivät vaadi rakkautensa kohdetta muuttumaan, vaan jotka yrittävät voittaa rakastamansa naisen sydämen avaamalla omaa maailmankatsomustaan. Austenin päähahmot tekevät paljon virheitä (kuten oikeat naiset), mutta tästä huolimatta heidät on kirjoitettu hahmoina, jotka ovat oman rakkaustarinansa arvoisia.

Lisäksi Austenin kirjoissa kuvataan muutenkin enemmän naisten roolia ja heihin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia, ja Ylpeys ja ennakkoluulo tekee aikansa englantilaisesta yhteiskunnasta satiiria. Austen oli ennen kaikkea naisten nainen, kuten hän totesi Karoliinasta: ”Naisraukka, aion antaa hänelle tukeni niin pitkään kuin mahdollista koska hän on nainen ja koska vihaan hänen aviomiestään”.

Tämä Austenin kirjojen konteksti on jätetty pois esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon japanilaisesta Takarazuka-versioinnista, joka kerrotaan herra Darcyn näkökulmasta ja jossa avioliittoon ja luokkayhteiskuntaan liittyvää satiiria ei ole. Yksi syy tälle lienee, että takarazukaa käy katsomassa naimisissa olevat naiset, jotka juuri menevät teatteriin katsomaan idealistisia fantasioita...

Itä, länsi ja demonisupadari

Vuoden 2019 Amazon Primen sovitus Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin kirjasta Hyvistä enteitä sai myös Japanissa oman fandominsa. Kirja oli käännetty japaniksi vuonna 2007, mutta sai uuden painoksen TV-sarjan myötä. Tässä painoksessa on mangamaisemmat kannet ja sitä myydään kirjakaupoissa BL-osastolla – näin tehdään myös esimerkiksi Heartstopperin kaltaisten teosten kanssa, koska tietyille kirjoille osataan ennakoida tietynlaista lukijakuntaa. Kirjassa toki Aziraphalen ja Crowleyn suhdetta ei kuvata yhtä vahvasti kuin TV-sarjassa.

Sarjassa tietysti on otettava huomioon, ettei Aziraphale eikä Crowley identifoidu miehiksi, vaikka heidän ihmiskehonsa esiintyvät suurimman osan ajasta miehinä. Fujoshikulttuurissa on kuitenkin yleisesti kyse jostain korkeamman tason maailmankatsomuksesta kuin ”kahdesta miehestä yhdessä”, joten tämä ei ole mikään kynnyskysymys: he ovat enkeli ja demoni, ja se riittää.

Japanilaisessa fandomissa Crowley kuvaillaan usein supadarina, koska hän on niin kärsivällisesti ja pitkään (tuhansia vuosia) ollut lojaali Aziraphalle sekä Aziraphalen tukena odottamatta mitään takaisin. TV-sarjan takaumakohtauksissa nähdään, kuinka Crowley vain ilmestyy paikalle Aziraphalen ollessa pulassa, mutta kuinka hänen on vaikeaa ottaa mitään kiitosta tästä vastaan. Hän ei osaa ilmaista tunteitaan sanoilla, joten hän tekee sen teoilla, ja kaikki hänen tekojensa motiivit liittyvät Aziraphaleen.

Myös Aziraphale myöhemmin ymmärtää Crowleyn haluavan tehdä näin ja on jutussa mukana. Neil Gaimanin mukaan Aziraphale on myös sellainen tyyppi, joka nauttii paapotuksi tulemisesta, vaikkakin tässä kontekstissa puhutaan parturista…

Jos mietitään ulkoisia ominaisuuksia, niin Crowleyn näyttelijä David Tennant muun muassa äänestettiin Tumblrin "vuoden 2023 white boyksi" (toiseksi tuli Cillian Murphy, mikäli tämä ketään kiinnostaa…), ja Crowley on paitsi tyylikäs, hän myös asuu hulppeassa ja modernissa lukaalissa koska hän on tällaisen ihmishahmon itselleen luonut. Lukaalilla ei kuitenkaan sinänsä ole mitään väliä, koska hän käyttää sitä lähinnä nukkumiseen ja viherkasveilleen huutamiseen.

On ollut mielenkiintoista seurata, miten itä- ja länsifandomit eroavat toisistaan. Kuten eräs seuraamani taiwanilainen piirtäjä totesi, idässä näyttää olevan yleisempää piirtää Crowley x Aziraphalea ja lännessä taas Aziraphale x Crowleyta. Länsifandomissa Aziraphale nähdään usein hahmona, jonka tehtävänä on parantaa Crowley tämän kaikista traumoista eikä missään nimessä toimia koskaan niin itsekkäästi, että valitsisi jotain Crowleyn edeltä. Tämän vuoksi toisen kauden viimeinen kohtaus aiheutti joissain faneissa jopa vihaa Aziraphalea kohtaan.

Vuosia sekä itä- että länsifujosheja seuranneena uskallan tehdä päätelmän, että lännessä hahmoja käytetään enemmän henkilökohtaisen samaistumisen työkaluina. Ehkäpä jotkut länsifanit kokevat samaistumista enemmän Crowleyn surkuttelevempaan puoleen, jolloin hahmojen käsitteleminen missään muussa kontekstissa on vaikeaa ja niitä käsitellään hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Crowleyn ja Aziraphalen tapauksessa Austen-assosiaatiot ovat vahvat: toinen kausi perustuu täysin Emma-henkiselle Amorina leikkimiselle, ja Aziraphalen Ylpeys ja ennakkoluulo -fantasiat pääsevät valloilleen. Aziraphale on toivoton romantikko, jonka ideat rakkaudesta kuitenkin perustuvat vain kirjallisuudelle ja hänen käsitykselle tällaisesta romantiikasta. Hän on jopa opetellut ulkoa Georgette Heyerin romaanit ja hänet on helppo tulkita hahmona, jolla on neidon sydän.

Onneksi kuitenkin Crowley on samanlainen romantikko omalla tavallaan, ja hahmojen suurin ongelma on huonossa kommunikaatiossa eikä rakkauden puutteessa. Oikeasti romantikot nimittäin harvemmin kohtaavat omaa Crowleyaan, tai sitten kommunikaatiosta ei vain koskaan tule mitään.

Todellisuutta vai pelkkää fantasiaa?

Japanissa termi supadari on sittemmin levinnyt trendisanaksi myös tavallisten heteronaisten joukkoon, jotka etsivät unelmamiestään. Haasteena tässä tietysti on, että kyse on ennen kaikkia fantasiamiehistä, jotka ovat peräisin toisten naisten mielikuvituksesta – useasti vielä kaltaisteni naisten, jotka eivät itse ole kokeneet avioliittoa. Toisaalta fujoshien ja niin sanottujen normonaisten käsitys supadarista on sekä poikennut toisistaan että myös vaikuttanut toisiinsa.

Länsimaissa ”naisten kirjoittamien miesten” valuminen oikeaan elämään on johtanut ilmiöön, jossa julkkikset ja somevaikuttajat – siis oikeat miehet – ovat käyttäneet niin sanottua wife guy -ilmiötä hyväkseen ja monetisoineet avioliittonsa vaimonsa kanssa tätä varten. He voivat tehdä näin, koska fanit ovat päättäneet asettaa heidät jalustalle mielestäni melko alhaisin perustein: he kertovat rakastavansa vaimoaan eivätkä petä. Totuus voi kuitenkin olla karumpaa ja johtaa fanien pettymykseen, kuten muun muassa Try Guysin Ned Fulmerin kanssa kävi.

Koska miesihanteet muuttuvat, myös käsitys supadarista on muuttunut. Kaikilla tietysti on oma, yksilöllinen käsitys ihanteellisesta miehestä, mutta näin yleistäen ne pitkät ja rahakkaat toimitusjohtajat tai prinssit ovat vaihtuneet mieheksi, joka on kypsä, kärsivällinen, hempeä ja rakastava sekä osallistuu kotitöihin ja hoitaa mielellään lapsia. Ja osaa myös valmistaa hyviä jälkiruokia. 2000-luvulla mediassa alettiin käyttämään termiä ”ikumen” miehistä, jotka osallistuvat lastenhoitoon tai ainakin haluaisivat osallistua. Ikumen on sanaleikki ”ikemenistä”, hyvännäköisestä miehestä.

Nykyään supadarin vähimmäisvaatimuksia ovat hyvät käytöstavat sekä oman kumppanin kunnioittaminen. Uskoisin pohjalla lopulta olevan samat haaveet kuin Austenin romantiikassa: halu tulla rakastetuksi omana itsenään ja todellisen rakkauden löytäminen. Tämän tapahtuminen oikeasti on lopulta melko harvinaista, ja lisäksi se vaatii kovaa työtä. Kaikki eivät välttämättä edes halua löytää ketään todellisessa elämässä, vaan fantasia romantiikasta riittää.

Perverssiydestään huolimatta kaikenlaiset shippaajat ja fujoshit ovat romantikkoja, jotka näkevät romantiikkaa kaikkialla. Tätä mentaliteettia voi olla vaikeaa ymmärtää, jos itse ei näe maailmaa samalla tavalla. Tämä lienee kuitenkin se suurin syy, miksi jotkut parittavat sinunkin lempishonenisi miehiä keskenään. Toisaalta fujoshit tapaavat ymmärtää kyseen olevan vain muiden, yhtä harhaluuloisten fujoshien fantasioista, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämän ymmärtäessään voi todeta: ehkä todelliset supadarit ovatkin niitä ystäviä, joita fujoshit toisistaan löytävät ympäri maailmaa.