10.11.2024

Talbot oli Talbot Horizon -mallinen auto, joka perheellämme (ennen vanhempieni avioeroa) oli niin sanottuna 2. autona 90-luvulla. Talbot lakkautettiin jo vuonna 1994 ja kyseisten autojen myynnin kulta-aika Suomessa oli 80-luvun alussa, joten tämä lienee tarpeeksi kertomaan niiden asemasta 90-luvun loppupuolella. Yksi Talbot Horizonin erikoisominaisuuksista oli se sen plyysiverhoillut penkit, jotka saattoivat aikuisten mielestä olla jo melko mauttomat, mutta 8-vuotiaan minäni mielestä erittäin miellyttävät.

Talbotin ongelma oli, että se ei toiminut kovinkaan hyvin, eikä sitä oikein voitu huoltaakaan kunnolla. Tämän vuoksi se saattoi jäätyä kesken matkan tai olla käynnistymättä ollenkaan. Lisäksi se oli hyvin kovaääninen. Luonnollisesti siis aikuiset eivät pitäneet siitä ja kirosivat sen alimpaan helvettiin, ja veljeni vaikutti häpeävän tulla kuljetetuksi tällä autolla. Tästä huolimatta minä olin kiintynyt tähän autoon niin paljon, että pystyin jopa kuvittelemaan sen ystävänäni.

Talbotia markkinoitiin 80-luvulla sen kyvyllä puhua suomea. Talbot kuitenkin oli alemman keskiluokan auto, joten loppujen lopuksi näitä puhesyntetisaattorilla varusteltuja Talboteja oli hyvin harvalla, ja niiden valmistus lopetettiin. Talbot ei siis ollut ensimmäinen puhuva auto, mutta kyllä, se oli ensimmäinen suomea puhuva autoa.

Oma Talbotimme ei kuitenkaan puhunut suomea eikä mitään muutakaan kieltä, paitsi omissa kuvitelmissani.

Olen tykännyt luoda mielikuvitusmaailmoja päässäni jo lapsesta asti, ja usein myös vietin mieluummin aikaani näissä kuvitelmissa kuin oikeiden ihmisten kanssa. Ei sillä, että olisin ollut erityisen epäsosiaalinen, mutta jos minua pyydettiin koulun jälkeen leikkimään, keksin usein tekosyitä olla tekemättä niin. Joka tapauksessa, mielikuvituksessa pyöriminen oli mukavaa – ja erittäin tehokasta se oli silloin, kun ravasin ympäri taloa ajatuksissani (ravaaminen ja hyppiminen tosin oli perheestäni taas rasittavaa, ja jälkeenpäin ajateltuna en voi heitä tästä tuomita). Tämä tapa ei varsinaisesti ole kadonnut mihinkään, mutta olen tarpeeksi sosiaalisesti kartalla ymmärtääkseni, että tiettyjä tapoja tulee hillitä ja rajoittaa aikuisena.

Talbotista tuli yhden mielikuvitusmaailmani päätähti. Toki Talbot oli myös oikeasti olemassa, mutta minun näkemäni Talbot oli tiedostava ja tunteva olento. Toisaalta minun on hyvin vaikea kuvailla, millainen Talbotin luonne oli. Piirustuksissani hän aina hymyilee, joten oletettavasti ainakin ystävällinen. Toisaalta fiktiossakaan on vaikea kuvailla tiedostavien autojen luonnetta – esimerkiksi Bentleylle on selvästi muodostunut oma persoonallisuus, mutta tämä lienee muodostunut Crowleyn alitajunnasta, ja lopulta hän kommunikoi juuri niillä puitteilla kuin taika-auto nyt voi kommunikoida.

On huomiotava, etten itse koskaan kuvitellut ajavani Talbotilla. Sen sijaan joissain piirustuksissa ratsastan hänellä kuin hevosilla ratsastetaan. Tähän voin toki mainita, etten edelleenkään ole koskaan ajanut autoa, eikä minulla ole ajokorttiakaan. En siis oletettavasti nähnyt Talbotia hyötyobjektina, jolla vain ajetaan. Tykkäsin tosin esimerkiksi pestä sitä – samalla tavalla kuten lemmikkien omistajat tykkäävät hoitaa lemmikkejään (minulla ei ollut lemmikkiä, vaikka olisin halunnut).

Talbot-loreen kuului myös muita ”hahmoja”, jotka olivat siis kotimme huonekaluja tai kodinkoneita.

Näillä muilla hahmoilla ei kuitenkaan ollut mitään varsinaista luonnetta tai virkaa muuten kuin olla vain olemassa, mutta ne joka tapauksessa täydensivät tätä maailmaa omalla tavallaan. On epäselvää, miksi Larylla ei muiden tapaa ollut suomalaista nimeä. Todenäköisesti olin keksinyt yhdistelmän jostain valmistajan nimestä, tai sitten en osannut kirjoittaa Leisure Suit Larryn päähahmon nimeä oikein (olin nähnyt veljeni pelaavan tätä peliä). Ja miksi Larylla oli erilaiset, ”robottimaiset” piirteet? Lary on Terhin lisäksi joka tapauksessa edelleen elossa.

Talbotin elämä päättyi vuonna 1998, kun se lopulta vietiin romuttamolle. Tämä oli tietysti kova isku minulle, ja anelin vanhempiani turhaan olla tekemättä sitä. Järjestin Talbotin muistoksi läksiäisjuhlat. Aikuisista tämä oli todella huvittavaa, ja vääntämäni kutsukortti näihin juhliin oli äärimmäisen hauska – Talbot oli kuolemassa, ja he vain nauroivat…! Joka tapauksessa, Talbotin juhliin tuli muutama ihminen.

Miksi sitten pidin Talbotista niin paljon? Todennäköisesti juuri siksi, että kaikki muut vihasivat sitä niin paljon. Perheemme toisesta, paremmin funktioivasta autosta en välittänyt. Hideaki Anno sanoi aikanaan, ettei hän voi rakastaa mitään, mikä ei ole jollain tapaa rikki. Ymmärrän tätä tunnetta. Täydelliset asiat ja ihmiset ovat pelottavia. Esimerkiksi robottipiirretyissä pidän eniten prototyypeistä tai muuten bugisista yksiköistä, kun taas esimerkiksi Gundam-sarjojen täydellisyyteen hiotut Gundamit eivät juuri kiinnosta. Toisaalta olen myös kuvaillut nuoruuden päiväkirjoissani itseäni muun muassa ”vialliseksi”, ”kertakäyttötavaraksi” ja ”kaiken pilaavaksi”, joten ehkä Talbotissa oli pala omaa alitajuntaani. Ehkä ei.

Ehkä Talbot ei kuollutkaan. Ehkä sen lopulta ostikin joku automaanikko, joka rakasti juuri sellaisia 80-luvun autoja. Yleisesti ottaen Talbotit eivät ole enää ajokelpoisia, koska ne olivat lopulta hyvin lyhytikäisiä ongelmineen. Lyhytikäisen romun ja roinan romantisointi ei toki enää tunnu kovinkaan järkevältä, mutta sydämessäni on aina paikka vanhalle tavaralle. Käytin pitkään yli 10 vuotta vanhaa, rikkinäistä näppäimistöä, koska oli hankalaa löytää tilalle uusi, johon sormeni tottuisivat. Sain onneksi lopulta ottaa kotiin työpaikkani varastosta löytyneen Lenovon SK-8825:n, joka on juuri sopiva ja naputuskin kuulostaa varsinaiselta ASMR-kokemukselta.

Jos omissa tarinoissani koskaan tulee näkymään tiedostavia autoja, tulen todennäköisesti perustamaan ne Talboteihin. Niiden historian takia ne myös sopisivat erityisen hyvin suomalaiseen tarinaan jonnekin Nokian puhelinten ja GSM-verkkojen rinnalle. Onnekseni saan nykyisessä työssäni tutustua jälkimmäiseen syvällisemmin, ja taas uudet mielikuvitusmaailmat lähtevät laukkaamaan.