22.9.2024

Pari viikkoa sitten oli Tracon, josta seuraa postaus vasta nyt. Ropeconissakin tuli käytyä, mutta kirjoitus siitä jääkööt rääpäleeksi ilman julkaisua.

Ropecon-postaus siis tässä tiivistettynä: peleissä en käynyt, mutta sen sijaan innostuin viettämään suurimman osan ajastani historiallisten tanssien harjoituksissa ja vietin mahtavan illan itse tanssiaissa. Itse asiassa innostuin tansseista niin, että käyn nykyään kerran viikossa Linnean tanssiharjoituksissa. Jos menisin menneisyydessä taaksepäin kertomaan lukioikäiselle itselleni harjoittelevani nyt tosissani englantilaisia maalaistansseja, pitäisin nykyminääni täysin seonneena, mutta näin sitä ihminen muuttuu.

Alunperin minun ei pitänyt mennä Traconiin, koska lippuja ei saanut nettikaupasta eikä Ropeconistakaan jonottamisen jälkeen. No, sitten niitä tulikin myöhemmin myyntiin, ja niitä roikkui siellä pidemmän aikaa. En oikein tiedä, mitä tässä kävi, mutta tiedottaminen lipuista vaikutti ontuvan. Jaettiinko sosiaalisessa mediassa eri tietoa kuin jossain muualla? Ken tietää, en seuraa tapahtumien somekanavia...

En ollut käynyt Traconissa sitten vuoden 2019 – päällimmäisenä syynä tähän on, että koronapandemian jälkeen koin reiluksi antaa nuoremmille mahdollisuuden päästä pitkästä aikaa tapahtumiin. Yleisesti ottaen vahvin mielikuvani Traconista on ollut ne äärettömän pitkät jonot, joista onneksi oli nyt päästy eroon netissä tapahtuvan paikkalippujen varaus- ja arvontasysteemin myötä. Tämä voi toki aiheuttaa harmitusta niille, jotka eivät lippua saa, mutta se on parempi kuin kävijöiden ajan tuhlaaminen jonottamiseen ja tapahtumapaikan tukkiminen jonoilla. Kuitenkin vaikutti siltä, että lippuja oli hyvin saatavilla kaikkiin ohjelmiin.

Se mitä Traconista nyt jäi mieleen oli, että kyllähän tuo (kohta 20-vuotias!) tapahtuma on kehittynyt hyväksi yleisconiksi, mutta aika paljon jää Sorsapuiston varaan – ja no, Suomen sääolot tuntien tämä ei ole mikään pomminvarma asia. Nyt oli onneksi hyvä sää, mutta jos koko viikonloppu olisi kaatosadetta, niin…? Toki siis hyväkin asia, että Sorsapuistosta otetaan irti kaikki, mitä voi ottaa. Esimerkiksi nälkäisenä ei tapahtmassa tarvitse olla, kun ravintoa saa suoraan puistosta eikä tarvitse kärvistellä sen yhden lounassalin tai pienen Kotipizzan varassa.

Ohjelmakattaus Traconissa on laaja, vaikkakin kävijänä siitä saa mielestäni eniten irti, jos ei ole erikoistunut vain yhteen aiheeseen (esimerkiksi animeen) tai jos on muuten vaan avoin kokeilemaan kaikkea.

Valitettavasti The Good Society -roolipeli ehti täyttyä välittömästi ilmoittautumisen yhteydessä, joten Austenin maailma jäi nyt kokematta. Ehkä vielä joskus… Toisaalta oli mukavaa seurata, miten roolipelit täyttyivät Traconissakin, kun kyseessä kuitenkin on aina ollut anime- ja roolipelitapahtuma. Johonkin D&D-peliin olisi mahtunut, mutta en halua pelata D&D:tä muuten kuin kavereiden kampanjan jälkimaininkien osalta (pelimekaniikka on mielestäni ikävä ja Wizards of the Coast/Hasbro ahterista).

”Mos Maiorum: esi-isien tapaan - old school lolita 101” käsitteli 90-luvun ja 2000-luvun alun lolitamuotia, jota myös old schooliksi kutsutaan. Mielenkiintoista oli, ettei kumpikaan luennoitsijoista ollut itse pukeutunut lolitaan silloin 2000-luvuulla, vaan aloittanut vasta tällä vuosikymmnellä. Ymmärrän kyllä täysin, miksi edelleen joku innostuu kyseisestä tyylistä: mekkojen materiaalit olivat silloin laadukkaampia, ja esimerkiksi meikkamatta jättäminen tai peruukin jättäminen kotiin oli normaalia. Luennolla painotettiin myös, miten suuri osa itse tekemisellä oli tuohon aikaan (itsehän opin esimerkiksi tyllihameen ompelun Enfant Terriblestä löytyneillä, MS Paintilla piirretyillä ohjeilla).

”Oshikatsu 101 fanitusta parhaimillaan” -luennolla (Youtuben video on ärsyttävästi monessa eri osassa) kerrottiin oshikatsusta eli jonkun asian/hahmon/julkkiksen intohimoisesta fanittamisesta sekä sen lieveilmiöistä. Luento avasi kattavasti etenkin erilaisia tapoja, joilla fanitusta voi tuoda esiin: itsetehdyillä ruusukkeilla, viuhkoilla ja niin edelleen. Itse olen melko hienovarainen voimatasojen näyttämisessä, mutta esteetikkona tykkään katsoa kauniisti suunniteltuja italaukkuja ja muita krääsäkokonaisuuksia.

Aiheesta tulee mieleeni huilaileen jo 2019 kirjoittama teksti Kun en ole siellä: joissain tapauksissa ei enää vain riitä, että katsoo sarjaa tai kuuntelee lempibändiään, vaan oikeaoppiseen kuluttamiseen kuuluu yhteisöllinen fanitus. Emme Suomessa asuvina tule koskaan saamaan sitä 100% autenttista kokemusta, joihin jotkut japanilaiset teokset on tarkoitettu. Toisaalta se on myös japanilaisen viihteen etu: kaikille kohderyhmille suunnatut teokset tapaavat olla laimeita ja teennäisiä sekä usein myös jatkuvassa ristiriidassa itsensä kanssa.

”Onko tuo referenssi?” käsitteli laajasti sarjoissa ja elokuvissa olevia referenssejä toisiin teoksiin ja mikä merkitys niillä on – tai milloin niillä ei tunnu olevan mitään varsinaista pointtia ja kokonaisuus lässähtää, kuten Disneyn Toiveen kanssa kävi.

Lauantai-ilta päättyi kolmituntiseen Valitut lapset: Superlataus -näytelmään, joka on täysin fanituotantona tehty näytelmäsovitus Digimon Adventurista. Olin nähnyt tämän näytelmän ensimmäisen puoliskon vuoden 2019 Hypeconissa, joten oli mahtavaa päästä näkemään seikkailu nyt loppuun (tai ”loppuun”, sarjassahan olisi vielä yksi seikkailu jäljellä).

Tämäkin teatteriesitys oli aivan mahtava, ja etenkin pidin puvustuksesta (esimerkiksi Tentomonin ja myöhempien evoluutioiden samuraiteema tai Palmonin käyttämä kimono). Olin aidosti iloinen teatteriporukan puolesta, kun näytelmän lopuksi yleisö taputti heille seisten ja he halasivat toisiaan kiitokseksi hyvin tehdystä työstä.

Sunnuntain musavisassa oli hauska systeemi, johon en ollut aiemmin musavisoissa törmännyt: pelkän sarjan tunnistamisen sijaan (tai tässä tapauksessa kyse oli 2000-luvun elokuvista) sai lisäpisteitä siitä, kun tiesi, missä kohtauksessa kappale soi (tai vaihtoehtoisesti jos tiesi kappaleen nimen). Lisäksi kappaleita soitettiin samasta elokuvasta kolme vaikeusjärjestyksessä, ja mitä aiemmin elokuvan tunnisti, sen enemmän pisteitä sai.

Itselleni tämä olisi sopinut muuten erinomaisesti (muistan kohtaukset usein nimenomaan musiikin perusteella), mutta ongelmana vain oli, etten ollut nähnyt kaikkia elokuvia… Juu, en ole katsonut kaikkia Pirates of the Caribbean -elokuvia (merirosvot ovat ärsyttäviä, mikä on suurin syy OFMD:n katsomisen panttaamiselle) enkä Narnioita (vihasin niitä kirjoja lapsena). Pääsin kyllä mukaan tanssitunneilta tutun henkilön joukkueeseen, jossa porukka oli näitä elokuvia enemmän katsoneet. Joka tapauksessa, jos koskaan itse pitäisin musavisaa… Kopioisin kyllä tuon konseptin!

”Japanilaisen katumuodin kuvaus animessa” kertoi, miten katumuotia näkee animessa eri tyylejä läpikäyden. Lolita on näistä todennäköisesti kaikista vaihtelevin esimerkki, koska tyylit vaihtelevat cosplay-lolitan ja oikeasti hyvin mietittyjen asukokonaisuuksien välillä. Myös jirai-keistä on taas tullut tyyli, johon hahmo voi pynttäytyä yhtä figuuria varten, vaikkei varsinaisesti tyyliin muuten sopisikaan. Luennolla tuotiin esille myös siinä, pukeutuvatko sarjan hahmot johonkin tiettyyn tyyliin vai käytetäänkö sarjan estetiikkaa enemmän jossain oikean elämän tyylissä (esimerkiksi Creamy Mami ja fairy-kei).

Conin viimeinen ohjelmani ”Sukupuolen sotkijat: tyttöprinssit ja soturinaiset animen ja mangan maailmassa” käsitteli naishahmoja, jotka ovat ottaneet jonkinlaisen ”prinssin” roolin (Oscar ja Utena ehkä ne tunnetuimmat esimerkit). Luennolla käytiin hyvin läpi tämän hahmotyypin historiaa ja taustoja sekä erinäisiä ilmenemistapoja vuosien varrella.

Akateemisessa lähestymistavassa on puolensa ja puolensa – henkilökohtaisesti suosin kuitenkin sen pitämistä mahdollisimman minimissä coniluennoilla, vaikka taustatutkimustyö olisikin noudattanut sen periaatteita. Merkittävin syy tälle on, että niissä usein pohjustukseen menee liikaa aikaa, ja pidän 30 minuuttia liian pitkänä aikana aiheen avaamiselle. Tyttöprinssiluennolla hyvin kiinnostava hahmo-osuus pitikin harmillisesti vetää pikakelauksella, koska alkupohjustus vei niin suuren osuuden kokonaisuudesta.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu Traconissa oli onnistunut. Harmillisesti sosiaalisten rajoitteideni vuoksi en mennyt puhumaan ihmiselle, joille olisin halunnut puhua. Jos en olisi ollut neuvomassa rytmipelipisteellä uusia pelaajia (en siis ollut vänkärinä, kunhan muuten vaan pyörin siinä pelaamisen ohella, ja japaninkieliset pelit vaikuttivat hämmentävän useampia kiinnostuneita), en olisi puhunut oikeastaan kenellekään koko viikonlopun aikana.

Ei sillä, että olisin koskaan ollut millään tavalla karismaattinen tai ulospäinsuuntaunut, mutta aikaisemmin tuli lähestyttyä tuntemattomia ja tuttuja avoimemmin. Olen kuitenkin pohjimmiltani sooloconittaja ja mielestäni tapahtumissa tästä huolimatta viihtyy, kunhan vähintään aina voi löytää jonkun nurkan kirjan lukemiseen tai pelaamiseen (tällä hetkellä menossa Pokemon HeartGold vanhalla DS:lläni, enkä bongannut ketään PictoChatissa, nyyh).

Lopuksi sellainen asia, johon kiinnitin huomiota useammalla luennolla: nimittäin anglismien tai suoraan englanninkielen käyttäminen, vaikka sanoille olisi selkeä suomalainen vastine (esimerkiksi velvet on ihan vain sametti ja produce on tuottamista). En nyt mainitse tätä mitenkään erityisen kritisoiden, koska ymmärrän maailman muuttuvan ja minun olevan nyt se jäärä, joka on jäänyt jumiin jonnekin vuosien 2005 ja 2012 välille. Sitä vain huomaa harrastamisen menevän yhä kauemmas kotimaisuudesta verrattuna siihen, kun itse aloitin.

Minulla myös voi olla hieman ruusunpunaiset lasit päässäni, koska olenhan itsekin kokenut oloni aina melko ulkopuoliseksi suomalaisten harrastajien keskuudessa. Ehkä se sitten on se amerikkalaisuus ja täkäläisen kulttuurin vaikutus, mikä epäilyttää? Toisaalta se antaa itselleni motivaatiota esimerkiksi ylläpitää tätä kotisivua ja parhaani mukaan dokumentoida sitä historiaa, mitä suomalaisessa harrastuksessa joskus oli.