20.4.2025

”Miksi sä hienostelet?”

Näin kaksi naapurin tyttöä kysyi minulta joskus 2000-luvun alussa, kun olin kotikylässäni kävelyllä. Olin saanut uudet, kimaltavat caprit, paksupohjaiset sandaalit ja sellaisen hiuslenkin, jossa oli violetti kukka, joten halusin muuten vain laittaa ne päälleni ja mennä kävelylle. Mutta kauniissa vaatteissa kävely muuten vaan ei ollut sosiaalisesta hyväksyttävää, vaan kyse oli ”hienostelusta” (halventavasti).

2000-luvulla pienessä kylässä hienostelua oli oikeastaan kaikki muu kuin pukeutuminen farkkuihin ja huppariin. Itse ihastuin tuolloin jonkinlaiseen alt-tyyliin (jotain Backstreet gootin ja punkin väliltä ajalta ennen kuin emo tai scene queenit olivat mikään asia), ja jopa aikuiset saattoivat pilkata tällaisia vaatteita. Veljeni häpesi minua, koska en voinut ”pukeutua normaalisti”. Karua, mutta toisaalta opettavaista. Kaikkia ei voi miellyttää. Onneksi silloin ei ollut IRC-Galleriaa ihmeellisempää somea. Ja kun kävin viikonloppuisin isälläni Töölössä, oli jotenkin vapauttavaa saada pukeutua ihan muuten vaan kadulle miten lystäsi, eikä ketään vaikuttanut kiinnostavan.

Suomalaiset pääosin tapaavat olla tyyppejä, jotka keskittyvät vain omiin asioihinsa, mutta joskus (muiden) pukeutumiseen suhtautuminen on jotenkin ikävää. Kun lukioikäisenä gyarutyylistä, sain kuulla aika ikävääkin kommentointia ”venäläisestä huorasta” ”vitun Barbieen”. Kulttuurissamme ei nyt vain ole ollut niin tavallista ehostaa itseään liikaa. Jotenkin on vaikea kuitenkaan ymmärtää etenkään keski-ikäistä, joka kommentoi ikävään sävyyn jonkun siistiä pukeutumista. Ja en nuorempana välttämättä tajunnut heti, jos joku ”kiva” kommentti olikin tarkoitettu ilkeäksi.

Syitä, miksi aikoinaan kuitenkin lopetin gyarutyylin:

1. Tyyliä vaivasi (ainakin länsimaalaisessa yhteisössä) paine siitä, että uusia asukokonaisuuksia pitäisi olla hankkimassa jatkuvasti lisää uusimman muodin mukaisesti, ja minulla meni rahat uusiin YAOI-pokkareihin ja baariin.

2. Yhteisö oli hyvin klikkiytynyttä ja suorastaan ilkeää (tämä toki pätee j-muotiharrastukseen noin yleensä, mutta tässä se oli jotenkin erityisen korostunutta)

3. Tyyliin kuului olennaisena osana muu ehostautuminen kuten meikkaaminen tai piilolinssien käyttäminen ja hiuslisäkkeiden käyttäminen, ja olin lopulta aivan liian laiska sellaiseen (ja piilolinssien käyttäminen arkityylissä oli vaarallistakin, kuten kerran sain huomata).

4. Koin lopulta ensisijaisesti olevani jonkinlainen nörtti (pidin erityisesti lukemisesta, animesta, fanifiktiosta ja BL:stä), ja j-muotia harrastavilla ei oikein tuntunut olevan mitään muita yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

5. Minulla oli joskus parikymppisenä jonkinlainen ongelma identiteettini kanssa, ja tyylini meni poikamaisempaan suuntaan.

6. Tiedostin, että gyaru oli yksi olennainen tekijä suhtautumisessani painoon ja laihdutuspakkomielteeseen, ja halusin vältellä tätä (tämä ei varsinaisesti ole muuttunut mitenkään, ja muotiyhteisöissä tuntuu ikävä kyllä välittömästi törmäävän johonkin proana/edtwt meininkiin).

Tein hyvin räikeitäkin tyylivirheitä tuolloin kokeillessani eri asioita. Mutta sellainen oli normaalia, enkä ollut mikään Galtsujulkkis, joten ketään tuskin kiinnosti. Jos nyt mietin, niin pahimmat virheet liittyivät itseruskettavalla läträämiseen (kiitos sille kaverille, joka jossain vaiheessa sanoi suoraan, että näyttää kuin minulla olisi melanooma) tai solariumissa ramppaamiseen. Myös suoranaisen vauvakrääsän käyttäminen oli ehkä vähä noloa – mutta silloin aikuisille ei myyty esimerkiksi mitään Sanrio-kamaa samalla tavalla kuin nyt.

Rakastan kuitenkin edelleen pukeutumista, ja saatan silloin tällöin olla enemmän tai vähemmän ylipukeutunut (vaikka kyseistä konseptia ei elämässäni oikeastaan ole). Erityisesti kutsuille tyylikkäästi pukeutuminen on tapani arvostaa saamaani kutsua etenkin silloin, kun kutsuilla on jokin tietty teema. Pari vuotta sitten olin ystäväni syntymäpäiväkutsuilla, joissa teemana olivat naamiaiset. En valitettavasti onnistunut tekemään naamiota, jonka olisin halunnut, mutta panostin teemaan silti parhaani mukaan. Harmistuin vähän siitä, kun joku vieraista tokaisi mielestäni vähän alentavaan sävyyn, ”ai pitikö tänne pukeutua jotenkin?”. Toki tiedostan tapani mukaan ottaneeni tuollaiset kommentit liikaa itseeni, vaikka se ei olisikaan ollut tarkoitus.

Olen viime aikoina ihastunut 70-luvun Kurnu ja Loikka -kuvakirjoihin, jotka kertovat sammakon ja rupikonnan ystävyydestä ja arkielämästä. Katsoin myös kirjoihin perustuvan melko uuden animaatiosarjan, ja yhdessä jaksossa Loikka löytää Kurnun vaatekaapista hienon takin. Kun hän ihmettelee, miksi ei ole koskaan nähnyt Kurnun pitävän sitä, Kurnu kertoo sen olevan erityinen takki erityisiä tilaisuuksia varten. Loikka ehdottaa, että hehän voivat mennä illaksi ulos vain hienon takin takia nyt, jolloin siitä tulee erityinen tilaisuus. Ja niin he menevät ulos hienoon ravintolaan, soutuveneilemään ja tanssimaan, ja vaikka takki kärsiikin illan aikana paljon, se ei estä hauskanpitoa. Pointtina oli, että Loikka halusi kannustaa Kurnua käyttämään hienoa takkiaan ja keksi syyn tälle.

Toisessa jaksossa Kurnu haluaa uudet hienot kengät, mutta kaupassa on vain yhtä kokoa, joten hän tunkee räpylänsä väkisin niihin. Hän kärsii koko päivän, ja Loikka huomaa tämän. Hän kysyy, onko Kurnulla varmasti mukava olla, mutta Kurnu ei voi tietenkään myöntää kenkien olevan epämukavat. Tästä huolimatta Loikka ei pilkkaa Kurnun halua käyttää hienoja kenkiä, mutta häntä huolettaa hänen hyvinvointinsa.

Lapsena minulla oli vaikea suhde vaatteisiin, koska olisin mieluiten ollut… No, ilman vaatteita. Ja kampaamatta hiuksia, tai oikeastaan menemättä edes suihkuun, ellei äiti olisi pakottanut (täysin ymmärrettävää, kun roikuin lähes joka päivä hevostallilla…). Hyvin suuri osa vaatteista on sellaisia, että saan jonkinlaisen melttarin niiden pitämisestä: joko joku sauma painaa väärästä kohtaa, materiaali kutittaa, hihat ovat liian lähellä kainaloita tai vaate aiheuttaa muuten vaan epämukavan olotilan. Lapsena tämä oli hankalaa, kun vanhemmat päättivät vaatteista, ja äidilläni oli tapana sanoa ”kauneuden vuoksi pitää kärsiä” (oletan, ettei hän enää ajattele näin).

Olen kuitenkin oppinut tunnistamaan, millaisissa vaatteissa viihdyn JA jotka näyttävät mielestäni hyvältä. Tämä jättää pois lähes kaikki pikamuotikaupoissa olevat vaatteet, koska niiden materiaalit, leikkaukset ja yleinen laatu ovat nykyään niin heikolla tasolla, että tiedän jo katsomalla niiden aiheuttavan lähinnä harmitusta. Kyllä, minulla on myös näitä vaatteita, mutta jotkut vaatteet on ihan selvästi tehty kestämään vain yhden kauden verran, tai pelkästään someen näytettäväksi.

Olenkin päässyt elämässäni lähes siihen pisteeseen, että vaatekaapissani on vain vaatteita, joista aidosti pidän ja joita tykkään käyttää. Aiemmin olen pakon edestä joutunut omistamaan esimerkiksi tietynlaisia housuja, joilla on voinut tehdä tietynlaisia töitä. Nyt, kun olen vuoden ajan tehnyt elämäni ensimmäistä toimistotyöksi laskettavaa työtä, olen joka päivä kiitollinen mahdollisuudesta saada pukeutua mielestäni kauniisiin vaatteisiin.

Arkipukeutumiseni on suurimmaksi osaksi omasta mielestäni melko tavallista, mutta silloin tällöin minulta kysytään, olenko menossa jonnekin töiden jälkeen. No, en ole, koska harvemmin käyn missään töiden lisäksi. Tyylini vain on sellainen. Toki minusta on kiva olla valmis siihen, JOS vaikka haluaisinkin ”mennä jonnekin”. Ja olenhan minä jo ”mennyt jonnekin”, kun olen lähtenyt ulos kotoani. Ja joitain asioita en vain voi jättää tekemättä mennessäni ihmisten ilmoille – etenkin silittämättömät tai nukkaantuneet vaatteet häiritsevät tietoisuuttani aivan liikaa, vaikka tiedän, että kukaan muu ei niitä samalla tavalla huomaa.

Länsimaalaisessa fiktiossa harvemmin törmää naiskoodattuihin hahmoihin, joiden ”hienostelu” olisi kuvattu positiivisessa valossa. Vielä harvinaisempaa on törmätä tällaisiin naishahmoihin, jotka olisivat jotenkin nörtähtäviä, tai joilla olisi haasteita ulkopuolisuuden tunteen tai heikkojen sosiaalisten taitojen kanssa – jos naishahmo näyttää tyylikkäältä, ei hänellä tällaisia ongelmia ole. Joskus jopa tyylikkyys on naishahmoilla pahe, ja assosioidaan pahishahmoihin tai yliyrittämiseen. Tämä ei toki estä sitä, että naispäähahmo, jota ei tällaiset asiat juuri kiinnosta, olisi luonnostaan hyvännäköinen…

Ymmärrän toki, tuo on peruja 90- ja 2000-luvulta, kun naisiin kohdistuvista, ulkonäköön liittyvistä odotuksista haluttiin päästä eroon. Tavallisuus on samaistuttavaa. Tuossa ei kuitenkaan varsinaisesti ole päästy eroon siitä, että nämä naishahmot jotenkin kilpailisivat keskenään suosiosta miesten keskuudessa. Vaihtoehtotyttökulttuuriin on kuitenkin aina kuulunut enemmän tai vähemmän miesten ja mieshahmojen asettaminen jalustalle sekä naisten väheksyminen.

Mieskoodatuista hahmoista taas kivoja, vähän outoja tyylilyylejä löytyykin. Aziraphale, Stede Bonnet, 11. Tohtori, Willy Wonka, se Benedict Cumberbatchin esittämä Sherlock… Näillä hahmoilla on ikoninen, viimeistelty tyyli, ja siihen panostaminen on kuvattu herttaisena tai muuten positiivisena ominaisuutena. Ja toisaalta, näiden mieshahmojen ei tarvitse olla klassisesti komeaksi miellettyjä, vaan pointti on heidän luonteessaan ja kuinka se tulee esille tyylin kautta. Ja kukaan ei oleta, että Stede Bonnet edes yrittäisi pukeutua jotenkin ”vaivattomasti”, koska hän nauttii kauniista vaatteista ja kantaa itseään ylpeydellä taustastaan huolimatta.

En kuitenkaan millään tavalla ihmettele tai tuomitse, että naisfanit kiintyvät tällaisiin hahmoihin. Naisten kohdalla kun ensisijaisena fokuksena tuntuukin olevan kauneus – ja mielellään sellainen fyysisiin ominaisuuksiin liittyvä kauneus, joka tulee luonnostaan ilman minkäänlaista yrittämistä. Mutta minä en yhdistä tyyliä kauniisiin kasvoihin tai tiettyyn kehotyyppiin. Kun huomaan jonkun yhdistelleen asunsa väripaletin harmonisesti tai jopa ommelleen itse jotain, kyse on ennen kaikkea taidoista, luovuudesta ja kyvystä luoda jotain kaunista.

Huomaan etenkin miesten usein keskittyvän naisten tyylistä keskusteltaessa esimerkiksi painoon tai kasvoihin, ja sekoittavan nämä asiat tyyliin. Tämän toki tulee nykyään esille muutenkin erityisesti internetin keskusteluissa: periaatteessa esimerkiksi goottityyli on nykyään ihailtua, mutta vain, jos asun kantaja sopii tiettyyn ihanteeseen (muuten se on ”cringeä”).

Kun internet ja nörtti- sekä vaihtoehtokulttuuri ovat menneet yhä valtavirtaisempaan suuntaan, myös suhtautuminen vaihtoehtopukeutumiseen on muuttunut – ei ole varsinaisesti noloa tai outoa käyttää tietynlaisia vaatteita tai vaikka katsoa animea, mutta näiden kanssa pitäisi sopia valtavirran mielestä sopivaan muottiin sekä ulkonäön että mielipiteiden suhteen. Toisaalta vaihtoehtomuotia vaivaa nykyään samalla tavalla pikamuodin kirous kuin kaikkea muutakin muotia, ja sellaisen tukeminen nyt vain ei ole kovinkaan punkia.

En myöskään hyväksy sitä, että esimerkiksi konservatiivinaisia kritisoidessa keskitytään heidän ulkoisiin (sukupuolittuneisiin) ominaisuuksiinsa tai pukeutumiseen, mitä jotkut ehkäpä mielestään tiedostavatkin miehet silloin tällöin tekevät. Ihmisen asenteita ja mielipiteitä voi kritisoida muutenkin. Sitä paitsi, joidenkin televankelistien tyyli näyttää todella upealta, vaikka huijareita ovatkin...

En juuri enää ajattele, että oma tyylini olisi jotenkin sukupuolittunutta. Pidän androgyynistä tyylistä, mutta joskus on kivaa laittautua feminiinisempään tyyliin, ja tykkään käyttää pitkiä ja puolipitkiä hameita. Ne ovat vuosien varrella kertyneitä vaatteita, jotka miellän vain osaksi omaa tyyliäni. Henkilökohtaisesti mikään vaatekappaleeni ei ole minulle sen erityisemmin mikään sukupuoli-identiteettiin liittyvä kokemus.

Kehossani on kuitenkin ominaisuuksia, joita en halua korostaa, ja tämän vuoksi en omista esimerkiksi muotoja mukailevia paitoja. Sosionomiopintojeni aikana yritin tosin hankkia vaatteita, joiden ajattelin menevän läpi ”normaalin aikuisen naisen vaatekaapista” (halusin yrittää näyttää normaalilta mahdollisia töitä varten), mutta ne pitkät neuletakit tuntuivat lähinnä vieraalta ja oudolta, joten olen hankkiutunut niistä jo eroon. Olen myös hyväksynyt sen, että vaikka kuinka laittaisin päälleni esimerkiksi naisellisen, kuvioidun tunikan ja legginssit, ei se muuttaisi sisäistä maailmaani. En siis kiinnitä enää juuri mitään huomiota juttuihin, joissa neuvotaan, miltä ikäiseni naisen kuuluisi näyttää. Saatan piilotella arkityyliini esimerkiksi elementtejä lempihahmoistani – välttelen kuitenkin sellaista milleniaalicorea, jossa suoranaisesti pukeudutaan kaupalliseen fanikamaan. Tämä olkoot oma versioni ”vaivattomasta tyylistä”, jossa mukamas ei ole yritetty ollenkaan.

Hankin myös suurimman osan vaatteistani kierrätettynä, joten en varsinaisesti edes tiedä, mille kohderyhmälle jotkut vaatteeni ovat suunnattuja (luulen niiden kyllä kuuluneen ikäistäni vanhemmille naishenkilöille, koska pidän vintagesta). Kierrätysintoiluni takia en myöskään liitä pukeutumista tiettyyn elintasoon, ja korkea elintaso ei takaa hyvää makua. Erityisesti kalliit merkkitennarit tapaavat olla mielestäni rumia, brändin logon näkyminen on mautonta (etenkin, jos se vielä toistuu useasti) ja Balenciagan kaltaisia brändejä en ymmärrä yhtään millään tasolla.

huolimatta huomaan ajattelevani joskus peilin edessä ”onkohan tämä liivi vähän liikaa” tai ”ehkä ei kuitenkaan tätä rintakorua tähän”. Tiedostan hyvin, etten ole tyylikäs sellaisella pohjoismaalaisista muotiblogeista tutulla, huolettomalla tavalla, jota arvostetaan valtavirrassa. Sitten kuitenkin kyseenalaistan itseäni: miksi en laittaisi sitä kivaa liiviä, jonka nappien vaihtamiseen käytin aikaa kokonaisen elokuvan verran ja josta pidän paljon? Ja milloin sitten muka olisi erityinen tilaisuus käyttää sitä, kuten Kurnulla hienoa takkiaan?

Minulle vaivaton tyyli on sitä, että vaatekaapissani on valmiina minua miellyttäviä vaatteita, joista saan rakennettua kivan asukokonaisuuden ja joiden tiedän miellyttävän minua pitkään. Miksi yrittää enemmän näyttääkseen, ettei olisi yrittänyt liikaa?